Categories
Yleinen

Urgh! Vinkkejä vuorovaikutukseen

Keskustelu ja dialogi. Käytännössä sama asia, mutta teoriassa todella kaukana toisistaan.

Lyhyesti: Keskustelu on vuoropuhelua, jota harrastamme päivittäin lasten ja puolison kanssa. Se perustuu ohipuhumiselle, väärinymmärryksille ja näkökulmattomuudelle. 

– Maito on loppu.

– Ai nytkö sinne kauppaan pitää mennä?

– Pitää käydä kaupassa.

– No minä menen hitto taas!

Dialogi on taas keskustelu, jossa molemmat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen toisia kunnioittaen. Oi kuinka herttaista.

Vilpittömällä ja hyveellisellä tavoitteella on kuitenkin kyseenalainen historia. Jo antiikin Kreikassa Platon manipuloi dialogeillaan oppilaitaan oikeaan vastaukseen esittämällä tyhmempää kuin olikaan. Ei sillä. Toimiva tekniikka sekä työssä että kotona. Kun oikein sanansa asettaa, tallitonttu vaihtaa renkaat rouvan ajopeliin.

– Siis miten päin nää renkaat tulee autoon?

Yhteisen päämäärän tavoittelu ja toisen kunnioittaminen ovat kuitenkin nykypäivänä kadoksissa verkkokeskustelujen lisäksi myös valtionjohtotasolla. Presidentti Niinistökin otti kantaa keskustelukulttuurin muutokseen. Ennen oli yhteinen päämäärä eikä vastapuolen kimppuun hyökätty henkilökohtaisesti.

Parisuhdeterapeutitkin opastavat toisia kunnioittavaan lähestymistapaan. Syyllistä ei etsitä vaan osapuolet pyritään sitouttamaan etsimään molempia tyydyttävä ratkaisu. Helppoa kuin heinänteko. Vippe kiteytti melko kattavasti taaperokeskustelun, joten muutama havainto aikuisten välisestä viestinnästä.

No, ensinnäkin on oma työnsä löytää ukko tiluksilta ja saada se vielä puhumaan muustakin kuin mersun lokarista. Mitäpä tuohon lisätä? Kannattaako ostaa paska auto? (vittuilua) Veisit korjaamolle? (vittuilua) Keskustelu tyrehtyy siis siihen ainakin omalta osaltani. Mies jaksaa kyllä luennoida peltilehmistään helposti puolikin tuntia. Dialogin idea olisi kuitenkin vastavuoroisuus. Ei sillä, ei mieskään jaksa minun juttujani kommentoida, kun lauseeni jäävät muka kesken. Puuttuu ikään kuin se punch line.

Edelliseen kohtaan liittyy myös seuraava keskustelun kipukohta: vastapuolen reagointinopeus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen vetänyt herneen poskionteloon siitä, että rakkaani ei kommentoi minulle tärkeään asiaan, vaan vaikuttaa kadonneen ajatustensa syövereihin. Tunnen miten hiukset harmaantuvat ja uurteet kasvoissa syvenevät, kun odotan vastausta.

Tosiasiassa hän on oman suhteellisen aikapoimunsa vanki. Todistimme sen tieteellisellä testillä. Kellotimme kuinka pitkäksi arvioimme minuutin. Minun minuuttini oli 35 sekuntia, mieheni 80 sekuntia. Kiitos vain Einstein. Se, mikä on minulle ikuisuus, on miehelleni pieni hetki aikaa jäsentää ajatuksensa ennen kuin avaa suunsa. (Ei välttämättä huono idea. En tiedä varmaksi. En ole koskaan kokeillut.)

Mikäli puolison sitten saa puhumaan, ei kannata lähteä minä-puhe-linjalle. Tiedätte tyylin?

Ei: Sinä et taas vienyt roskia! Sinä et koskaan laita porkkanoita juureshyllylle!

Vaan: Minusta tuntuu pahalta, että roskapussi on aivan täynnä. Minua harmittaa, kun en löydä porkkanoita. 

Juu, ei toimi. Laajamittainen otanta keski-ikäisten naisten illanistujaisissa paljasti, että reaktio tällaiseen puheeseen oli vähemmän yhteiseen päämäärään sitoutunutta. 

– Vittu, miksi aina pitää puhua miltä siusta tuntuu?

– “Minä ja minä”. Etkö koskaan mieti, mitä muut ajattelee?

Empiirinen havainto miesten välisestä keskustelusta oli puolestaan häkellyttävä. Tarkkailin kahta erilaista vuorovaikutustilannetta ja totesin, että liian kehittyneet vuorovaikutusohjeet eivät välttämättä ole toimivia kaikkien kohdalla. 

Kaverusten välinen keskustelu Playstationin edessä sujui pitkälti murahdellen. 

– Urgh! = Hyvä!

– Urgh!!! = Vittu, mikä moka!

Näitä toisteltiin vuorotellen, joten dialogisuuden piirteet täyttyivät kyllä.

Tuttavaperheen kahvipöydässä ihastelin isän ja pojan keskustelua. Vuosien yhteiselo tai geeneihin kaiverrettu kielitaito mahdollisti ytimekkään ilmaisun.

– Ostin sen Viton.

– Urgh. 

– Uuurgh?

– Urgh.

– Ugrh?

– Ugh!

– Urgh.Urgh?

Eli suomeksi. 

– Ostin sen Viton. 

– Jaa. 

– Onko paljonkin hitsaamista? 

– Jonkin verran. 

– Olisko kannattanu joku muu? 

– Ei, ku halvalla sain.

– Ok. Saako täällä lisää kahvia?

Ja keskustelu ei ollut kovin minä-keskeinen vaan siinä oli käsinkosketeltava aihe.