“Ei yksinäinen unta saa, vaan valvoo vuoteellaan!!!”
“Siinä on joku asiaan perehtymätön tehnyt biisin!” ärähti rakkaani ja vaiensi aamuserenadini ja jatkoi sitten itse: “Paljon todennäköisempää on saada unta, jos on yksinäinen.”
Tavassa, jolla aamukahvi käteeni ojennettiin, oli jotain hiljaisuutta vaativaa, joten en rohjennut aloittanut luentoa sanojen yksinäinen ja yksin erosta.
Olen jälleen heräillyt aamuöisin, mutta nyt ahdistavat ajatukset eivät kierrä kehää minuuttiviisarin kanssa. Päin vastoin! Mieleni on kirkas ja suoltaa toteuttamiskelpoisia ideoita.
Täysin ongelmatonta yövalvominen ei kuitenkaan ole. Se aiheuttaa apatiaa, antipatioita ja aggressioita, kitkaa parisuhteessa ja pakokauhua perheenjäsenissä, vittuilua viattomille, vittupäille ja vastaantulijoille, kaunaa ja katkeroitumista kanssaihmisiä kohtaan. Suhteellisuuden tajun sekä muistin menetystä…
Ja mainitsinko siitä suhteellisuuden tajun menettämisestä? Entä omaisuusrikoksista?
Erään valvotun yön jälkeen sattui hassusti. Selvisin oppitunneista likimain tyydyttävästi ja vain lievällä vittuilulla. Mitä nyt muutama muljautteli merkityksellisesti silmiään, kun sotkin George Orwellin teokset ja erehdyin nuijasodan vuosiluvuista.
Parkkipaikalla alkoivat varsinaiset vastoinkäymiset. Auton ovet eivät inahtaneetkaan, vaikka kuinka painelin nappia. Voi vittu. Patterit olivat lopussa. Mutta eipä huolta, olihan näin käynyt joskus ennenkin. Kaivelin palikasta fyysisen avaimen ja ujutin sen lukkoon. Avain ei kääntynyt. Vääntyi vain. Alkoi vituttaa ja vähän itkettää. Olinko niin heikko, etten saanut avattua auton ovea? Kiersin auton toiselle puolelle, mutta siellä ei ollut lukkopesää. Voi perkele. Koska kaipasin päiväunille ja nyt itketti enemmän kuin vitutti, soitin miehelle. Ukkokulta sattui onneksi olemaan työmaalla aivan korttelin päässä. Jos se ei saisi ovia auki, voisin lähteä kotiin sen autolla.
Seisoskelin parkkipaikalla ja odotin miestäni, itkin vastoinkäymisiäni ja maailman epäreiluutta. Yhtäkkiä joku mies lähestyi minua rööki rennosti huulesta roikkuen. Oliko se tulossa perlastamaan neitoa pulasta? Näytinkö niin avuttomalta? Olin juuri avaamassa suuni, kun näin miehen kädessä avaimet. Ei kai se luullut, että toisen auton avaimet käy – – Vilkaisin auton sisälle. Aivan outoja tavaroita penkillä! Melko puhdas ovikin…
“Anteeksi ihan kamalasti! Mie luulin, että tää on miun auto!” Peruutin äkkiä kauemmas ja kyllä, auto oli Audi, ei Mersu. Väri oli kuitenkin samalta värispektrin sektorilta. Mersu oli vaan siinä Audin toisella puolella. Ja siinä välkkyivät valot kuin joulukuusessa, kun painelin avaimen namikoita.
“Ei kai se mennyt rikki, kun väänsin tällä?” kysyin ja silmissäni vilisivät valtavat audinlukitusmekanisminkorjaussummat…
“Ai sie sillä avaimella?” mies kumartui avaamaan ovea. “Ihan tää toimii.”
“Anteeksi. Kiitos. Anteeksi.”
Samalla näin mieheni kurvaavan parkkipaikalle. Yritin viittoa ajamaan pois, sillä murtoyritykseni kohteeksi joutunut mies hengaili autossaan pitämättä kiirettä. Yritin kiirehtiä autoon ennen kuin kultani hyppäisi autosta väkivaltaisten murtovälineiden kanssa, mutta myöhästyin. Tyydyin siis syöksymään mieheni syliin ja pillahdin hysteeriseen itkuun.
“Se oli väärä auto! Mie yritin mennä väärään autoon!” takeltelin. Miestä nauratti, mikä hieman sulatti surkeuttani ja muutti sen ärsytykseksi. Eikö se ottanut vakavasti, miten olin nolannut itseni? Miten sekaisin olin univajeesta? Tulisiko minusta koskaan enää varteenotettavaa ihmistä? Miksi se ei välittänyt?!
“Eihän tässä mitään. Eikös se Tinsku mennyt väärään autoon sisälle asti.”
Mutta yksinäisyyttä mies öihinsä toivoi lähinnä itsensä takia.
Eräänä yönä toisena havahduin toimintavalmiina lutkutukseen. Useampana yönä nuoleminen oli herättänyt ja pitänyt minua hereillä. Ei se lainkaan huono tapa olisi herätä, mutta tälläkin kertaa kultani kuorsasi vieressä. Paikansin ääneen koiran petiin, jossa hurtta jälleen lipoi itseään. Asiaa oli selvitelty jo tovi, eläinlääkäri ei ollut löytänyt ihottumaa, kipuja ei ollut eivätkä elinolosuhteetkaan olleet muuttuneet merkittävästi stressaavammiksi. Mutta jotain koira nuolla nitkutti ja nyt aioin selvittää, mikä kohta karvanaamassa oli kipeänä vai nautiskeliko se vain palleistaan.
Läväytin valot päälle ja kömmin tarkastelemaan koiraa. Koira vaikutti hämmentyneeltä, kun painelin sen tassuja, nivusia ja kylkiä. Ei kipureaktioita.
“Voisitko olla nuolematta itseäsi?”
Jätin valot palamaan vessareissun ajaksi, jotta koira saattoi pohtia pyyntöäni rauhassa. Palattuani pukkasin miestäni, jonka kuorsaaminen oli vaiennut.
“Valtakunnassa kaikki hyvin.”
“Kiitos tiedosta.”
Käperryin hikiseen kainaloon, asettelin pääni hauikselle ja annoin jääkylmien sormieni hakeutua lämmittelemään kylkiluiden väliin. Sammuin samointein. Mies kuulemma ei.
Jos hän olisi herättänyt minut, olisin kertonut, että yöpöydälläni oli purkki melatoniinia yöheräämisiä varten. Olin ottanut tavaksi napata tabletin aamuyöstä, jotta saisin nopeammin unenpäästä kiinni. On inhottavaa valvoa pari tuntia pikkutunneilla ja nukahtaa puoli tuntia ennen kellon soittoa. Toki vielä epämiellyttävämpää oli nielaista melatoniini ja samalla kuulla herätyskellon pirtsakka pirinä.
Mies kärsi epämiellyttävästä tunteesta vasta illalla, kun kertasin kyynelsilmin, kuinka olin tokkuraisenakin pystynyt pyörittelemään silmiäni ulkonäköäni ja “pullottavia silmiäni” kommentoineille huomaavaisille teineille.
Seuraavana yönä heräsin jälleen. Melatoniinia en uskaltanut ottaa, mutta olin jostain lievästi epäluotettavasta lähteestä lukenut, että mantelit olivat luonnon oma melatoniini. Yöpöydällä oli rasiallinen manteleita. Tungin kourallisen suuhuni ja leväytin loput lattialle.
“Ei hätää, ne oli vaan manteleita”, supatin miehelleni.
Kun aamuyön univerho repesi jälleen turhan kevyesti, herätin mieheni eroottisilla silityksillä. Kunnon panon jälkeenhän tuppaa ramaisemaan…
“Kulta…tekiskö mieli?”
“Nyt on yö. Mie nukun.”
“Ei se haittaa. Nuku vaan.”
Uniongelmani alkoivat muodostua parisuhteemme uhaksi, mutta sitten kohtalo puuttui peliin…
Anoppi lähti pariksi viikoksi reissuun ja jätti appiukon yksin kotiin. Mieheni totesi olevansa tälle suorastaan kateellinen. Yksin kotona kaksi viikkoa. Yksin. Appiukkokin näki lomareissussa puolensa. Ergonomian takia appiukko oli joutunut luopumaan omasta sängynpuoliskostaan ja siirtymään vasemmalle patjanpuolikkaalle. Inhottava puoli, jolla ei oikein saanut nukuttua. Kun anoppi oli ollut kaksi yötä reissun päällä, appiukko soitti ja anoi lupaa siirtyä nukkumaan oikealle puolelle reissun ajaksi.
Anoppi, hyvä ihminen, lupasi auliisti.
Kun anoppi kikatellen kertoi patjanvaihtoviikoista, mies vilkaisi minuun.
“Kulta, voitasko mekin vaihtaa?”
Koska olen suuri ihminen ja pyrin aina olemaan parempi ihminen, paitsi ollessani helvetin väsynyt, lupasin.
Puolenvaihto oli erinomainen idea. Vähän kuin olisi ollut vieraissa. Nukuimme molemmat paremmin. Ei vielä kuitenkaan niin hyvin kuin olisi tarpeellista.
Kolmen aikaan aamuyöstä sain kokeilemisen arvoisen ajatuksen. Olin kuitenkin sen verran fiksu, etten kertonut sitä miehelle heti yöllä.
“Miulla on siulle aamulla asiaa”, supatin miehen korvaan.
Aamukahvia hörppiessämme kerroin, että seuraava vaihe matkalla onnelliseen uneen oli siirtää sängyt eri huoneisiin.
“Ootko tosissasi?!”
“Kyllä.”
Illalla raahasin koiran sängyn vierashuoneeseen. Lutkuttakoon siellä.
*****
Täältä voi testata oman unettomuuden tilan.