Categories
arki kaaos perhe villi luonto Yleinen

Perjantai: Teltta pystyssä, muna maassa

Tinskun perjantai

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! laulat aamuun alkavaan ja jatkat parahdellen patjaltasi:

– En kestä tätä valuvikaa, että paskat biisit soi päässä yötä päivää!

Samassa äkkäät, että ihme on tapahtunut. Pienin on nukkunut koko yön omassa sängyssään!

Kehu pienintä mutta ala riidellä samaan hengenvetoon keskimmäisen kanssa. Hän on luvannut pyöräillä pienimmän kanssa kouluun ja takaisin. Mutta kerhon sisätiloista hän ei suostu siskoaan hakemaan, vaikka on itse käynyt kerhonsa samassa tilassa.

– Miksi?? En minä halua, että tuo pienin lähtee hortoilemaan ja etsimään sinua?? Sinä menet hakemaan sen sisältä!

Huutoraivareiden jälkeen tyttö suostuu. Lupaat lähteä kiitoksena kirppiskierrokselle vielä samana iltana.

Töissä huomaat istuvasi tyhy-palaverissa. Olet joutunut paikalle, koska sinulla on kuulemma paljon ideoita. Kello kahdeksan aamulla tunnet enemmän mielenköyhyyttä kuin -rikkautta, mutta pian huomaat laskeneesi ilmoille idean pikkujoulun musikaalinäytelmästä, johon aiot sanoittaa biisin uusiksi.

Työpäivän jälkeen lähdet keskimmäisen kanssa kirpparikierrokselle. Väsyttää mutta innostut, kun löydät 20 sentillä pienen puisen banaanin, joka roikkuu pyykkipojassa. Löydät luonnollisesti muutakin – pari emaliastiaa, korvikset, kasvin, pari paitaa ja sisustuselementtiä.

Seitsemältä jumittaa ja pahasti. Et ymmärrä enää kysymyksiä, saati osaa muodostaa vastauksia.

– Äiti miksi toiset päivät tuntuu pitemmiltä kuin toiset ja toiset tuntuu lyhyemmiltä, vaikka samanpituisiahan ne kaikki päivät on? keskimmäinen pohdiskelee.

– En tiedä mutta tämä päivä tuntuu helvetin pitkältä koko viikosta puhumattakaan.

Kotioven avattuasi lasket saaliisi pöydälle ja puuskahdat pitkälle miehelle:

– Kylläpä tavara tekee onnelliseksi, varsinkin käytetty!

– Samaa mieltä, pitkä mies virnistää.

Samassa havahdut korkokenkien kopseeseen. Pienin leikkii rehtoria pukeutuneena bootseihisi ja punaiseen mekkoosi ja kutsuu kansliaan puhutteluun. Rehtorin nuhtelun jälkeen löydät jääkaapista viime sunnuntaina poimitut mustikat ja alat siivota niitä silmät ristissä. Samalla poikasi laskeutuu alakertaan:

– Äiti tänä yönä nukutaan teltassa!

– Mitä?!

– On pakko harjoitella, kun oon siellä seikkailukurssilla. Niin että nukutko?

– Ei juma, oon nukkunu huonosti koko viikon ja tää on ollut yhtä härdelliä, onko ihan pakko just nyt?

– Joo. Teen kaiken valmiiksi, siun ei tarvii kuin mennä sisälle ja nukkua.

– Muistatko miten kävi juhannuksena?

Juhannuksen kunniaksi kesämökin pihalle nousi telttakylä. Mummo eli lasten suussa “Mummo mood killer” tuttuvallisemmin Ykä huuteli kuistilla “Kohta tulloo vettä! Elekee vaan kaikkia petivaatteita sinne kantako! Ette nuku siellä kuitenkaan! Ja vieläkö pittää kukkia tyynyn alle kerätä?! Tältä tontilta ette tule seihtemmee kukkoo löytämmään!”

Ykä oli oikeassa: yksi penikka toisensa jälkeen (sekä ne tyynyn alla muhivat horsmat) siirtyivät siististi sisätiloihin ennen puoltayötä.

Nyt katsot poikasi anovaa ilmettä ja odotuksen sekaista hymyä.

– Okei, mutta en sitten nuku millään retkipatjalla! Viet sinne kunnon patjan tai ei tule kauppoja!

Poika tekee työtä käskettyä, mutta ei löydä toista makuupussia. Kun kello 23 olet ripustanut pyykit, alat leikkiä Neiti Etsivää. Tongit viisi sisävarastoa ja kaksi ulkovarastoa ja toteat, että asut liian isossa talossa. Kun vihdoin löydät etsimäsi yläkomerosta, toteat pojan nukahtaneen sohvalle. Omat unesi ovat karisseet kuin pölypilvi vintin ylimmälle hyllylle.

Kun olet herättänyt pojan ja kömpinyt kosteaan telttaan, yrität tunkea itsesi makuupussiin. Saat paniikkikohtauksen, sillä onnistut kiristämään hupun päähäsi niin ettei happi kulje kuin suppusuun kautta.

Yöllä heräilet vähän väliä ja haaveilet omasta pehmeästä sängystä. Neljältä heräät selkäsärkyyn ja kosteaan olotilaan. Hetken luulet kusseesi allesi, mutta sitten äkkäät juomapullon jaloissasi. Se on vuotanut peiton päälle ja kastellut sukkasi läpimäriksi. Myös poika valittaa kylmyyttä, joten päätätte hiipiä yhteistuumin hiljaa sisään.

Omassa sängyssä iskee järkyttävä nälkä. Yöllä?!

– Niin se retkeilijöille helposti tulee, pitkä mies naureskelee.

Äkkää vielä puhelimestasi lukematon ystäväsi viesti, jossa hän ihastelee ulkoistettua majoitusmuotoasi.

– Ainiin nythän on se Nuku yö ulkona -päivä! Laatuaikaa mamman kanssa, Saara viestittää.

Mieti että lauantaina aiot lanseerata uuden teemapäivän: Nuku siististi sisätiloissa.

Muisto juhannuksesta.
Rehtorin puhutteluun!

Aikun perjantai

Luojalle kiitos oli perjantai. Ei enää mitään tehtävissä. 

Aamulla demonstroin kananmunilla fysiikan kanssa kipuilevalle teinille painovoimaa. Ei olisi kuulemma tarvinnut, se on kuulemma selkein voima. Kitkakin tuli kerrattua, kun valkuainen jäi kivasti kantapohjan alle, vasen jalka liukui pitkin laminaattia spagatintapaiseen ja pakara paiskautui munakasaan.

Munakasjumpan notkistamana päätin aamulenkillä oikaista aidan alta. Tyylikästi naama edellä nokkospuskaan. Luomu-botoxi turvotti vielä illalla huulten lisäksi kaulalla ja sieraimissa.

Pelikentillä joukkuetoveri onnistui kaatamaan välipalapirtelönsä suoraan lenkkariini. Ja kun pelireissulta palattuani nousin autosta, raivokas suhina paljasti takarenkaan puhjenneen. Tai oikeastaan kahden.

Itkiessäni sohvalla katastrofaalista viikkoa ja sitä, että mieheni oli juuri kertonut hankkivansa kiveen ajetun Hiacen Inarista, koska kuukausi sitten kaverin mummon pellolta pelastettu ruoste- ja sammalpeittoinen lava-auto ei ollut “talviprojekti” vaan “ikuisuusprojekti” puhelimeeni kilahti kuva Tinskulta:

Kuvassa oli kadonnut kirjani, post-it -lapulla varustettuna. Kirja, jonka kadottamisesta olin epäillyt opiskelijaa ja suurinta osaa kollegoista. Olin järjestänyt tunnistusrivin, muodostanut etsintäpartion ko. opiskelijasta, parista työtoverista sekä Tinskusta ja rekonstruoinut kirjan viimeiset tiedossa olleet liikkeet. Tuloksetta. (Kts. keskiviikko) Ja siinä se nyt oli.

– Se oli miun hyllyssä kotona! Tinsku viestitti.

– Voi vittu Tinsku!

– Sie pyysit silloin keväällä ottamaan sen talteen, mutta enhän mie muistanut että pyysit tai että oisin ottanut talteen.

– Ei mitään muistikuvaa, että oisin pyytänyt…

Kumpikaan miehistämme ei yllättynyt, kun kerroimme kadonneen kirjan löytyneen näinkin loogisesta paikasta.

– Oishan se pitänyt arvata, tuumi etsintäpartiossa aktiivisesti häärännyt Satukin.

– Minuu kyllä jäi vaivaamaan, että mitä sille tapahtui. Että ois mennyt kyllä loppuvuosi sitä etsiessä. Melkein kiinnostas lukea se kirja.

Eipä siinä, kadonneen kirjan metsästys oli aiheuttanut kollektiivisen trauman työyhteisössä. Kun nyt kolme viikkoa myöhemmin kipitin opehuoneen ohi kahvitauon aikaan, perääni huusi yksi jos toinen.

– Aikku! Tuolla se on! Aikku!

– Aikku!

Mitä ihmettä ne kaikki nyt halusivat? Tunnistin äänten joukosta Tinskun, Satun sekä muutaman muun. Mitä olin tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?

– Mikä hätänä?

Satu ponkaisi penkistä ja alkoi kaivella taskujaan.

– Luojan kiitos, mä löysin sut. Joku opiskelija antoi tän mulle ja käski antaa sulle.

– Joo, Late veikkas, että Satu pesee vielä nuo pöksyt ennen ku se löytää siut.

– Ja kukaan ei antanu Tinskun ottaa sitä talteen.

Satu ojensi muistitikun ja huokaisi.

– Nyt mä saan nukuttua ens yön! Pikkusen kuumotti, että onko tää Lokki Joonatan all over again.

Categories
kaaos

Torstai: Teininmakuista vääntöä ja digitaalista säätöä

Tinskun torstai:

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! hoilaat aamulla sängystä.

– Mie sanoin niille eilen, että tää soi nyt joka helkutin päivä miun päässä! voikaiset perheellesi viitaten J. Karjalaisen biisiin Hän, jota teinit eilen antaumuksella renkuttivat takapenkilläsi.

– Milloin kyllästyt tähän laulamiseen? Exä ei kestänyt vaan käski olla hiljaa, parahdat pitkälle miehelle.

– Laula vaan, on mukava kun laulat. Ei haittaa niin pitkään kun se on hyväntuulista, hän vastaa.

Hyväntuulista? Tuskinpa sitä perseeseen ammuttuna laulelee.

Töissä pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaikesta huolimatta haluat kokeilla uutta toiminnallista ruotsin tehtävää, jota väänsit antaumuksella, joten päätät tehdä rastiradan koulun käytävälle. Pian jo teippailet lappuja seinille ja mietit että tehtävä lisää toiminnallisuutta ainakin opettajalle. Viimeksi kun piilottelit lappuja, vahtimestari pysäytti käytävällä puhutellakseen.

– Sinäkö näitä lappuja liimailet?

– ÖÖÖÖ, joooo-o, vastasin.

– Kuule kun minä oon oppinu näistä tosi paljon ruotsia viime vuosina! Ta till vänster, gå rakt fram. Ja nyt tiedän, että den finaste Volvon ligger på parkeringsplatsen!

Oppitunnin jälkeen yrität repiä lappuja käytävän seinältä. On paitsi hoppuinen myös kädetön olo. Kädet pursuilevat monisteita, puhelimia, avaimia ja muovitaskuja ja selässä keikkuu reppu. Yhden käden taktiikalla saat kieputettua teipin jämät jokaikisen sormesi ympärille ja pian kuljet käytävällä apua anoen.

Teippikäsi Tinsku.

Iltapäivän palaverissa yrität täsmentää eräälle opiskelijalle, että tiettyjä asioita ei opettaja voi kertoa eteenpäin.

– Minulla on läsnäolovelvollisuus.

Kollega katsoo pitkään.

–Tinsku tarkoittaa varmaan vaitiolovelvollisuus.

– Juuri se. Mutta on läsnäolovelvollisuuskin!

Iltapäivän kahvi jää kaikessa härdellissä väliin, hädin tuskin ehdit ajoissa lastasi hakemaan.

Koska vääntäminen jää päälle töistä, alat pitää palopuhetta myös omalle lapsellesi, joka on ollut päivän sairaana.

– Et sinä kovin sairaalta vaikuta, jos täällä pelikoneen edessä meuhkaat ja huudat! Sinun tehtävästi on ottaa vastuuta koulusta, se menee kaiken muun edelle! Sinä otat selvää tehtävistä ja jos ne ei lue wilmassa, kysyt kavereilta tai laitat viestiä opelle ja….

– Joo joo vittu.

– Ja vähän siistimpää kielenkäyttöä!

– Mitä sammalta tämä on? toinen lapsi karjuu ja painaa luurin näytön naamaasi.

– No en tiedä, kato googlesta.

– Poronjäkälää?

– Ei se nyt mikään virallinen nimi ole. Etsi tietoa, on meillä joku kasvikirjakin.

– No ei kiinnosta!

– Just. Ja mitä ihmettä, siis työ teette nykyisin digikasviota! Eihän se ole sama kuin oikeiden kasvien tutkiminen!

– Mennään myö ulos ja otetaan itse kuvat niistä kasveista. Ihan perseestä.

– Mikäpä ei olisi.

Aikun torstai:

Alan uskoa siihen, että minulla on yliluonnollisia kykyjä aavistaa katastrofit. Tai sitten niitä vain siunaantuu niin tasaisesti, että tietää jo mitä odottaa. Varsinkin kun on koeviikko.

Kokeet on nykyisin järjestettävä digitaalisessa, suljetussa testiympäristössä, sillä opiskelijat ovat todenneet perinteisen lunttaamisen olevan liian vaativaa ja aiheuttavan väkisinkin jonkin asteista oppimista. Tekoälyä käyttämällä oppimista voi vältellä huomattavasti tehokkaammin, sen käyttö kun ei vaadi edes tehtävänannon lukemista.

Päivälle oli merkitty kolme koetta, hieman eri aikoihin. Pena, koeympäristöstä vastaava kollega, kertoi pitäneensä kokeen aamulla eikä päivityksen kanssa ollut ollut mitään ongelmia.

– Haluutko nähdä? Mie asensin sen uuden järjestelmän kanssa…

– Nytkö sie asensit? Koeviikolla. Ei vittu Pena, mie en haluu mitään uutta….

– Se vanha toimii vielä, nää toimii rinnakkain nyt jonkun aikaa.

Pena naputteli konettaan, mutta ei millään onnistunut kirjautumaan uuteen ympäristöön. Tässä vaiheessa tunsin kylmän tuulahduksen rinnassani. Toukokuun katastrofi palasi välähdyksinä mieleeni. En halunnut lietsoa itseäni paniikkiin, sillä kollegoiden trauman jälkihoito ei sisältynyt työterveyshuoltoon. Perinteinen koemuoto oli toiminut mallikkaasti aamulla, joten kai se toimi nyt tuntia myöhemminkin, vakuuttelin itseäni.

Suuntasin siitä huolimatta vähän etukäteen luokkaan. Ensimmäiset kirjautuivat sisään. 

– Tää ei löydä verkkoa.

– Ei tääkään.

Käsiä alkoi nousta sitä mukaa, kun opiskelijat valuivat paikalle. 

Soitin Penalle. Olin kuulevinani äänessä hienoisen pelon värähdyksen, kun kerroin, että kukaan ei päässyt verkkoon. Epäilemättä syyllinen oli linjan päässä oleva tyyppi, joka oli päättänyt kokeilla uutta versiota ennen koeviikkoa sekä se infran vastaava, joka oli luvan tähän antanut. Ei epäilystäkään ketkä olisivat avustamassa seuraavassa kokeessa…

Jo edelliskeväänä olin joutunut antamaan Penalle palautetta epäloogisuudesta, jolla laitteiston päivitykset suoritetaan. Päivitysprotokollasta puuttui myös niin sanottu plan B, eli jos kaikki päivitykset eivät olisikaan yhteensopivia. Käytännössä siis se, etten ollut tietoinen päivityksistä ja henkisesti valmis yllättäviin tilanteisiin.

Pena pohti puhelimessa, kenellä oli ongelmia. 

– Kaikilla.

– Toimiiko lankaverkko?

Vetäisin yhden koneen seinään. Toimi. Mutta yksi opiskelija kahdestakymmenestäkahdeksasta oli liian vähän. Koska vuosiin langattomassa verkossa ei ollut ollut kuin yksittäisiä ongelmia, kesti hetken ennen kuin muistin kuinka lankaverkko rakennettiin. 

Kuumotti ja tunsin miten veri hakkasi ranteissa ja kaulavaltimolla. Hiki alkoi nousta nenänpieleen. Koe piti saada käyntiin, sillä minulla oli tiukka tapaaminen heti kokeen jälkeen. Opiskelijat alkoivat liikehtiä levottomina ja muistella viikonlopun rientoja.

Juoksin varastoon, jossa Pena kaiveli jo kaappeja. Jonnekin olivat laitteet kadonneet vuosien saatossa, mutta yksi löytyi pölyttyneenä kaapin päältä. 

Hypin portaat takaisin luokkaan ja jaoin piuhoja opiskelijoille. Kainalot tuntuivat jo märiltä ja koetin olla nostelematta käsiäni auttaessani opiskelijoita paikantamaan verkkopiuhalle sopivan reiän. Eiväthän he koskaan olleet verkkopiuhoja tarvinneet.

Piuhat loppuivat kesken. Juoksin kellariin ja kaivelin lisää piuhoja. Harpoin portaat ylös. Päivän reeni tuli tehtyä sitten farkut jalassa. Ja sitten uudelleen alas, koska kolmelta puuttui kuulokkeet. Vain kahdelle koe tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Puolituntia myöhässä kaikki istuivat piuhaviidakon keskellä naputtelemassa koneitaan. Itse yritin tasata sykettä ja hengitellä. Liian nopeat muutokset tuntuivat epämääräisenä painona rintakehällä ja palleassa. Nyt kaikki oli hyvin, huomisen koe olisi huomisen ongelma ja nyt katastrofi ei tulisi yllätyksenä. Pena vaistosi hengitykseni rauhoittuneen ja päätti lietsoa tilannetta:

– Sitten varmaan vois käynnistää palvelimet uusiksi…

– No en todellakaan ole nyt käynnistämässä! Just sain kaikki kokeeseen!

Miesten logiikka….

Opehuoneessa leyhyttelin kainaloitani. Hikiläikät olivat valtavat ja erottuivat käytävän päähän asti. Katri käveli sisään ja koin tarpeelliseksi selittää kurkien lentoonlähtökoreografiaa, jota parhaillani suoritin.

– Miulla taitaa olla kuumia aaltoja!

– Miulla on kanssa jotkut esivaihdevuodet.

– Ihan hirvee hiki.

– Joo, tulee sellaisia paikallisia kuumia, että kasvot tai kädet tai perse yhtäkkiä ihan tulessa.

– Varsinkin, kun alkaa vituttamaan joku.

– Eli melkein koko ajan.

– Niinpä!

Vilkaisin opehuoneessa roikkuvaa post-it-lappuani, joka epätoivoisesti yritti paikantaa jonkun, joka tietäisi missä kadonnut kirjani oli. Samassa kuuma vitutuksen aalto humahti perseestä poskille. Se joku vitun runkkari varmaan nauroi joka aamu nähdessään lappuni. Ennen joululomaa laittaisi lapun, että kirja meni silppuriin.

Kyyneleet poskilla ja kainalot märkinä suuntasin seuraavaan koetilaisuuteen, josta olin itse nyt myöhässä. Onneksi myös puolet osallistujista oli ennakkotietojen mukaan hukassa.

Categories
kaaos keski-ikäiset koulu perhe teinit Yleinen

Keskiviikko: Pähkinä pyllyyn ja syntiset syyniin

Tinskun keskiviikko:

– Vain vana jäi kun laivasi lähti, se peittyi iltaan punertavaan… laulat saman tien kun herätyskello soi.

– Mistä jukeboksista noita lauluja tulee? pitkä mies ihmettelee.

Vieressä tyttö vetää peittoa korvilleen ja pyllistää.

– Kuules neiti. Viime yönä äidillä oli pylly silmässä ja pyllynsilmä polvessa. Äiti ei oikeesti saa nukuttua kunnolla.

– Hihiiihii.

– Ei naurata jos väsyttää. Ja sitten kun väsyttää niin mikään ei onnistu. Eikö oliskin hyvä diili pysyä omassa sängyssä?

– Olisihan se. Kylläpä olisi. Mutta kun ne jalat! Minä en mahda asialle mitään. Jalat vaan vie minut äitin sänkyyn.

– Kuulepa, tänä iltana meillä on jalkapalaveri. Nyt on aika neuvotella niitten jalkojen kanssa. Varataan aika.

– En voi varata aikaa, kun ei mulla ole puhelinta! pienin inisee.

Haet siltä istumalta työhuoneestasi paperikalenterin ja esittelet sitä lapsellesi.

– Merkkaan tapahtuman tähän. Illalla neuvotellaan kello seitsemän.

Töissä on yhtä härdelliä ja hulabaloota, kun teinit järjestävät äksöniä. Jossain vaiheessa nostat kädet pystyyn, sillä tilanne eskaloituu. Seuraavassa hetkessä eräs teini pyytää vilpittömästi anteeksi käytöstään. Sydän jättää lyönnin väliin – jotakin on sittenkin mennyt perille? 

Aamulla on myös poistumisharjoitus koulurakennuksesta. Lyöttäydyt kollegan tunnille kyseisellä ajankohdalla, jottet möhli ja sooloile tällä(kin) kertaa. Edellisen kerran onnistuit ulostamaan yhden luokan, kun piti suojautua sisälle, ja vuosi sitten onnistuit ulostamaan koko koulun järjestäessäsi hieman elävämmän makuisen poistumisharjoituksen. Ja sinä vain halusit paistaa popcorneja!

Iltapäivän retken jälkeen ajat kohti koulukampusta kolme teiniä takapenkilläsi. Liikennevaloissa Aito iskelmä alkaa soittaa J. Karjalaisen biisiä Hän. Yhtäkkiä kuulet kikatusta ja kertosäkeen kohdalla todistat kuinka takapenkki raikaa:

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän!

Vaikka väsyttää kaiken kääntämisen ja vääntämisen jälkeen, jotain läikähtää taas. Alat hymyillä ja pian naurat ääneen. Ei ole hassumpaa olla aitiopaikalla ihmistaimien kasvua seuraamassa.

Illalla yrität pitää jalkapalaveria oman jälkikasvusi kanssa.

– Entä jos äiti vaan tulet minun sänkyyn nukkumaan? Tai sitten minä tulen sinun viereen ja Aaro nukkuu patjalla, pienin toteaa palaverin päätteeksi.

***

Aikun keskiviikko:

Opettajan työtehtäviini kuuluu perustella noin kerran kolmeen viikkoon, miksi on luettava kirja. Ymmärrän kyllä, että kirjallisuuden kenttään mahtuu paljon paskaa, joka tuhoaa viimeisetkin lukuhalut, joten olen pyrkinyt etsimään jokaiselle sopiva(hko)a luettavaa. Tämä tarkoitti sitä, että viime keväänä kaivelin omasta hyllystäni pari kirjaa muutamalle opiskelijalle. 

– Ja sitten palautatte ennen lomaa tai se on hylsy kaikista menneistä ja tulevista kursseista.

Toinen kirja palautui. Se löytyi opehuoneen lokerikosta, varustettuna post-it-lapulla, jossa opiskelija kiitti lainasta. Toinenkin viestitti palauttaneensa sekä kirjan että tehtävän. 

Lukukauden päätyttyä pyörin vielä kiinteistössä ja tein viimeisiä arviointeja. Muistin, että toisenkin kirjan olisi pitänyt palautua. Kirjaesitelmä siitä ainakin oli tehty. Kirjaa ei näkynyt opehuoneella, eikä omassa repussakaan. Viestitin opiskelijalle, missä kirja mahtoi olla. 

– Mie palautin sen sille opelle. Lyhyt vaalee tukka. On aina siellä ruokalan päädyssä.

Hmm. Oliko ope vai tukka lyhyt?

En osannut yhdistää, joten siirryin kyseessä olevan tiimin työpisteelle. Paikalla ei ollut ketään, joten jätin kirjan paikantamisen ja päätin keskittyä akuutimpiin asioihin. Päivä nimittäin pärähti kivasti käyntiin poistumisharjoituksen merkeissä. Kokoontumispaikalla palellessani tajusin, että työpuhelimeni hälytti varmaan parhaillaan 25 kilometrin päässä.

Ruokatunnilla muistin taas kadonneen kirjani. Tinsku riensi auttamaan.

– Sen on oltava Satu tai Katri. Tai jos se on lyhyt se tukka eikä ope, se voi olla myös Tomi tai Tuomas… Mahdollisesti myös Minna.

Viestitin opiskelijalle. 

“Onko se tukka vai ope lyhyt ja vaalee.”

“Joo on.”

Aa, se sulkee pois Katrin, jolla oli kilometrin pituinen letti.

“Onko sillä aina bändipaita päällä?”

“Ei.”

Joo, se sulki pois Tomin.

“Onko tatuointeja?”

“Joo, ehkä. en tiiä.”

Tämä alkoi muistuttaa Arvaa kuka -peliä. Kävin noutamassa opiskelijan tunnilta ja johdatin hänet tunnistusrivin luo, eli ruokalaan, jossa henkilökunta lounasti. 

– Tuo.

Satu muisti saaneensa kirjan, merkinnyt sen post it -lapulla ja laittaneensa sen lokerikkoon. 

Suuntasimme kolmisin katsomaan lokerikkoa. 

– Missä se on nyt?

– En voi tajuta, kuka sen olis ottanut, Tinsku tuhahti.

– Tähän mie sen laitoin ja siinä oli lappukin, Satu näytti. 

– Siis ymmärrän mie, että joku olisi sen roskiin heittänyt, kun se oli sellainen repaleinen, tuumin.

– Mutta siinä oli lappu.

– Sillä on vaan tunnearvoa sillä kirjalla, nieleskelin kyyneleitä. Oma moka, että olin uskaltautunut lainaamaan kirjan. Miksi kukaan olisi ollut niin inhottava, että olisi varastanut kirjan, jossa oli nimi. Miten joku saattoi olla niin ilkeä? En voinut enää katsoa ketään ilman, että pohdin olisiko juuri tämä ihminen valmis niin julmaan tekoon? Miksi tuokin ope vihaisi minua? Olinko joskus ollut ikävä tuolle naiselle?

Eniten epäilin Penaa, jolle olin toukokuussa antanut täysin asiallisen palautteen koejärjestelmän päivitysprotokollasta. Pena oli päivittänyt järjestelmän vain puoliksi ja täysin väärässä järjestyksessä, mikä oli aiheuttanut pienimuotoisen mielenjärkkymisen koetilanteessa.

Kirjoitin lokerikkoon lapun ja pyysin asiasta tietäviä ottamaan yhteyttä. Aloin luopua toivosta. Vaikka kirja oli tärkeä, olin kuitenkin elämässäni kadottanut monia muita merkittävämpiä asioita, kuten äitini punaiset luistimet, siskolta saamani korvikset sekä itsekunnioitukseni.

Iltapäivällä Pena  soitti:

– Katoin, että sulla on koe huomenna. Tein päivityksiä. Testaan aamulla, en tiiä toimiiko.

– Kiva, kiitos tiedosta! Aika ihanasti tehty, kun varotit.

– Ihan kuule puhtaasta pelosta…

Pena oli jälleen epäiltyjen listalla.

Wanted!

*****

Kuka on syyllinen? Se selvvinnee torstain jaksossa.

Categories
kaaos perhe Yleinen

Tiistai: Kaaoksen kesyttämistä & kasvatuskeskusteluja

Tinskun Tiistai

Sun silimäs aina mä muistan, niin yltäin murheen puistan, kun illoin panen maate
on mielessäni aate…
soi päässä, kun avaat silmäsi päivään nousevaan. Pienin potkiutuu oman peittosi alla ja muistat, että hammaskeijo on edelleen käymättä. Nouset ja etsit käsikopelolla pimeästä makuuhuoneesta vanhan hopeakorun, jotta ehdit piilottaa sen ja kahden euron kolikon pienen tyynyn alle. Koru kolisee lattialle ja isket polvesi sängynkulmaan.

Kun pienin herää, on riemu ylimmillään.

– Kato mitä Keijo toi!!

– Vau, hienot! Mutta kuule neiti, voisit nyt opetella pysymään omassa sängyssäsi. Äiti nukkuu katkonaisesti, kun keskellä yötä tulet viereen. On kuuma, ahdasta ja yksikin yö löit minua turpaan.

– Kuulepas äiti! Kun MINÄ en tule sinun viereen vaan JALAT vie!

– Vai niin. Ensi yönä kun heräät, niin voisit neuvotella niitten jalkojen kanssa, että ne jäisi omaan sänkyyn.

Töissä puhelin laulaa ja väännät ja käännät teinien kanssa sekä linjoja pitkin että livenä syystä jos toisesta. Saat mielenkiintoisia vitulla höystettyjä viestejä. Ota kasvatuskeskustelu yksi toisensa perään ja toivo, että jotain menee perille.

Ryntää töistä suoraan salille, jossa personal trainerisi jo odottaa ystäväsi Sampan kanssa. Tänään on vuorossa jalkatreeni, ensin tehdään takakyykky levytangolla.

– Sulla on varmaan ollu kuuskyt kiloa? koutsi muistelee.

– Ai juma onko mulla ollu näin paljon painoa. Painaa! tuskailen tangon alla.

– Se on se elämän paino, Samppa toteaa.

– Alemmas alemmas! Et jätä sitä siihen! Sulla on ruutia jaloissa, koutsi kannustaa.

– Nyt vaan jalat auki ja haarat levälleen niin kuin mökkireissuilla!! Samppa naurattaa.

Kulmasoudussa osaamme vedellä oikeista naruista.

– Hyvä Tinsku, kuvittele että sulla on molemmissa käsissä poimurit!

– Hyvä Samppa, kuvittele että siinä on kaunis nainen, jota pumppaat!

– Miten sä Samppa vatkaat päätä koko ajan kuin kana? Älä heiluta, menee niska jäykäksi, koutsi huutelee.

– Ei mulla saatana mitään muuta jäykkää ookaan kuin se niska!

– Nyt laitat siihen enemmän painoa!

– Miten tää nyt ei lähde? Mieli on heikko mutta että vielä lihaksetkin!

– Mikäs liike meillä oli seuraavana? koutsi miettii.

– Se on se koukistajaliike Jokiasemalla! Samppa toteaa ja mallaa oluttuopin viemistä huulille.

Kun pääset kotiin, lapsiluku on kasvanut. Sisko on tuonut omansa ja poika ja poikapuoli kaverinsa, nopealla laskutoimituksella lapsia pyörii nurkissa kahdeksan. Nukkeleikki on vallannut olkkarin maton, nallearmeija sohvan, pikkuautot portaikon ja autorata eteisen. Isommat pojat ryystävät kahvia ja pilkkovat munkkeja leikkiporkkanoiden ja -kuppikakkujen keskellä. Yksi häpeää kaaosta ja katsoo parhaimmaksi selittää kaverilleen:

– Siis ei täällä yleensä näin paljon ole lapsia! Ei tää aina oo tämmöstä!

Kohta verkkokalvollesi piirtyy kuva pitkästä miehestä, joka yrittää kesyttää kaaosta rikkaharjan ja -lapion kanssa.

– Ootko tosissas?

– Kun pitää jotenkin pystyä kontrolloimaan tätä tilannetta, mies pähkäilee.

– Ja tämä on just se tapa, naurat ja katsot kaksivuotiasta, joka litistelee mustikkamuffinsia lattialle.

Menet hetkeksi ulos lapsilauman kanssa. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, kaksivuotias on ehtinyt korjata kaksin kourin kasvimaasi satoa.

– Tinssskuuuu! Kato kuukku!

– Kiitos rakas, ehkä ne joutikin jo syödä, toteat ja katsot ylpeänä valtavaa tuorekurkkua ja avomaankurkkua. Et vieläkään voi uskoa, että onnistuit tänä kesänä kasvattamaan lasten ohella myös pinaattia ja kurkkua. Tomaateista puhumattakaan.

Ihan ite kasvatin.

Pian siskosi kurvaa pihaan eikä aikaakaan kun omat ja vieraat lapset on villitty kurittoman perheenjäsenesi toimesta.

– Onks sulla ruokaa lapsille vai pitääkö lähteä Heseen? huutelen.

– On tällä kertaa!

Sunnuntaina oli sattunut hauska juttu. Sisko oli tilannut Prismasta viikon ruuat ja safkoja hakiessa oli selvinnyt, ettei sunnuntaina toimiteta noutotilauksia. Matkaa Prismaan oli 40 kilometriä.

– Parasta tässä oli se, kun viikko aikaisemmin yritin tilata ruuat ja jo silloin selvisi, ettei sunnuntaina toimiteta! En enää muistanu!!

– Ehkä ne ruuat on paremmin turvassa siellä Prismassa, totean ja kerron lapsille, kuinka Maikki kerran peruutti Volkkarilla ruokakassinsa päälle.

Mieti, että sinulla on vielä helppo elämä.

***

Aikun tiistai:

Tiistai oli suunnitellusti välipäivä tavoitteellisesta harrastustoiminnasta, sillä työpalaveri uhkasi venyä illan puolelle. Salillekaan en uskaltanut lähteä, sillä tuntui, että rappusten nouseminenkin oli ylivoimaisen vaikeaa. Koska palkanmaksu tapahtuu sen perusteella, nousenko rappuset yläkerran luokkaan, pakotin pakarani yhteistyöhön.

Ryhmäni kihisi innosta. 

– Saako sen kokeen jälkeen lähteä heti?

– Minkä kokeen?

Ei hitto! Miehän olin luvannut kokeen tälle päivälle. 

– Miksi sie muistutit sitä? kaveri mulkaisi liian aktiivista toveriaan. 

– Olisin mie sen kohta muistanut, lohdutin. Kipaisin opehuoneeseen noutamaan kokeet, jotka olin jo viime viikolla tajunnut tulostaa ja jättää koululle odottamaan. Kerran tai kahdesti ovat opiskelijoiden ennakkosuunnitelmat jääneet kotitoimistoon…

– Ottakaapa oma pöytä, nyt ei saa istua vierekkäin. Ja puhelimet pois! Jos näen yhdenkään, se on hylsy, koko pöytäseurueelle, uhosin.

– Te voisitte tulla tuonne takatilaan, että mahdutaan paremmin.

Suuntasin luokan peräseinää kohti, jonka takana oli pienryhmätila. Tartuin kahvaan ja vetäisin ovea auki. Aivan kuin aina ennenkin. Ovi aukeni, mutta niin aukeni myös tila seinän ja katon väliin. Väliseinä oli pudonnut kiskoiltaan puoleenväliin.

– Voi perse.

Karannut puoli lepäsi erittäin vaarallisen näköisesti puoliaukinaisen oven päällä. Vaarallisempaa olisi vain, jos alkaisin itse korjata tilannetta. Ei sinne nyt ainakaan ketään opiskelijoita uskaltanut laittaa. Mittailin, ettei seinä uhannut opiskelijoiden terveyttä ja jaoin kokeet. 

– Sie se tuhoat kaiken, mihin kosket, tuumi nuorukainen tarttuessaan paperiin. 

– Tietäisitpä vain.

Kotona keittiönlaatikko oli aamulla kokenut liki samankaltaisen kohtalon. Onneksi kyseisessä laatikossa oli säilötty ainoastaan vuosikertajauhoja ja kuivatuotteita eikä esimerkiksi astioita. Sen verran olin ymmärtänyt, etten jättänyt puolittain vääntyneiltä kiskoiltaan roikkuvaa laatikkoa kissojen kiipeilytelineeksi, vaan olin väkivalloin temponut laatikon turvallisemmalle paikalle. Jauho- ja makaronivyöryä en sen sijaan ollut ennättänyt siivoamaan, joten todennäköisesti kodinvaihtajakissa tulkitsisi kasan kissanvessaksi.

Kun tulevaisuuden toivot alkoivat suhrata kokeita, delegoin vahinkoilmoituksen tekemisen itseäni pätevämmälle kollegalle ja jäin valvomaan, ettei kukaan innostuisi sijaistoimintona korjaamaan omatoimisesti seinää.

Illan opepalaverissa käsiteltiin puhelinkiellon vaikutuksia oppitunneilla. Itse vihasin puhelimia, jotka veivät kaiken huomion opiskelijoilta ja mielelläni nalkutin niistä. Mutta samat pelit ja nettiautot sai pyörimään myös läppärillä ja jos välillä naputteli konetta kirjoituksenomaisesti, en tajunnut aloittaa valitusvirttäni. Muutaman kerran olin koettanut kyynelsilmin vedota teineihin, kuinka minua loukkasi, kun kukaan ei kuunnellut. Hetken aikaa laitteistot pysyivät piilossa ja kaverit tökkivät puhelinaddiktinkin tunkemaan puhelimensa reppuun, mutta vaikutus ei ollut pysyvä.

– En minä ole mitään ongelmia huomannut. Kerran olen joutunut yhdelle opiskelijalle sanomaan, että puhelin pois, ystäväni ja kollegani huomautti. 

Hiton ylimielistä. Sillä oli varmaan supermielenkiintoiset tunnit.

– Se oli varmaan miun lapseni, heitin ja naputtelin sähköpostia.

– Itse asiassa kyllä.

*****

Tiistain jälkeen tulee keskiviikko. Silloin etsitään syntistä.

Categories
arki kaaos lemmikit perhe Yleinen

Maanantai: Krossimopoja ja kissankakkaa

Tinskun maanantai:

Yön sekavat unet sekoittavat jo valmiiksi sekavan mielesi – oli kollegoita, jotka tanssivat letkajenkkaa, naisia jotka yrittivät suudella suulle ja kyykäärmeitä, joita tökit kepillä hereille. Kun avaat silmäsi, korvamato pyrkii ilmoille:

Kuihtuu kesäinen maa, syystuuli metsän puita taivuttaa… 

Kun hyppäät ylös, biisi vaihtuu:

– Sexbomb Sexbomb you’re a Sexbomb, you can give it to me, when I need to come along….

Kesken veisun havahdut rääkäisyyn.

– Äiti, hammaskeijo on unohtanut käydä!!!

– Voi ei, se on varmaan sekaisin, kun nukutte milloin missäkin.

– Täällä se on aina päivän myöhässä, pitkä mies huomauttaa vierestäsi.

– Totta, kyllä se ensi yönä muistaa tulla, lohdutan pienintä ja kiirehdin aamuaskareisiin.

Koulunpihalla katsot vieressäsi taapertavaa ekaluokkalaista. Pieni näyttää niin eksyneeltä ja niin innokkaalta. Niin hauraalta ja niin ehjältä. Pian pieni äkkää kaverinsa ja juoksee pois luotasi sateenkaarenvärinen reppu olalla keikkuen. Pieni kyykistyy toisten pienten viereen piiriin ja osoittaa sormella asfalttiin. Itku pyrkii silmiin, minne vuodet katosivat?

Aja itkuisena töihin ja luiki sisään palaveriin pari minuuttia myöhässä. Selviää että seuraavien viikkojen aikana joudut leikkimään muun muassa liikunnanopettajaa. Eipä siinä, tästä(kin) selvitään. Jos olet opettanut tekemään ilmallosta puudeleita niin pallon tähtääminen reikään lienee piece of cake. Sitä paitsi koripalloa voinee pelata norsupallon säännöillä.

Opehuoneessa törmäät Aikkuun. Aikku kertoo yöllisestä episodistaan kissan tai pikemminkin kissan eritteiden kanssa. Tunnet että itselläsi menee hyvinkin vahvasti.

Iltapäivän tauolla salakuuntelet Aikun opetusta viereisestä luokasta. Aikku kuulostaa niin runolliselta tehtävänantoa antaessaan, että tulee pakottava tarve tehdä *korvaruno.

* Korvaruno perustuu vuorovaikutukselle, jossa toinen puhuu ja toinen kokoaa kuulemistaan sanoista runon.

Aukollinen tarina

Äiti kertoo tarinan Tao Taolle,

pienelle pandakarhulle.

Aina uusi tarina,

tarina jossa kerrotaan toisia tarinoita.

On hyppytorneja, on mäkisiä maastoja.

Silmut nousevat, versot lakastuvat.

Ihan kaikkea ei tarvitse kertoa,

– äitikään ei kerro kaikkea.

Aukko kerronnan tempossa,

siinä missä aika pysähtyy.

Kymmenen vuotta yhdessä lauseessa.

Tao Tao kuuntelee,

ja ehkä, ehkä juuri siinä hetkessä,

tarina täydentyy.

Hyppytornille palataan.

– Tinsku

Illalla ilahdut mopopojista, jotka rassaavat autotallissa menopelejään eivätkä malta lopettaa. Toisella on näpit rasvassa ja toisella nenä mustana. Katsot krossimopon raatoa ja ihmettelet, miksi toimiva peli on purettu osiin. Puoli tuntia sitten se oli vielä ajossa. Tallista lähtiessäsi huomaat, että krossi onkin pihalla täysissä renkaan ja sylinterin voimissaan. Selviää että tallissa olikin skootteri.

– Etkä luullut, luulitko oikeasti? Miksi ne sen olisi purkaneet? pitkä mies nauraa meisseli kädessään.

– Mitäpä lottoat? En erota tuliterää Mersua vanhasta Opelista. Mutta nyt kun sanot niin kyllä se enemmän skootteria muistutti…

Vähän myöhemmin poika saa raivarin, kun keräilet tavaroita lattialta suorin jaloin.

– Lopeta tuo pyllistely!!!

– Mitä?! Ihan SINUN likasia sukkiasi täältä lattialta noukin!

– No voitko kyykistyä, tuo pyllistely on niin ÄRSYTTÄVÄÄ!!!

– Mitä jos herra nostaa hanurinsa ja tulee ihan itse kyykistelemään!!!

Yhdeltätoista pitkä mies asettuu sängyssä pitkälleen ja tokaisee verkalleen virnistellen:

– Se oli sellainen päivä se. Päivät ne juoksee nopeaan. Kohta on mennyt huominenkin ja koko elämä.

– Hei tuo on minun repla!!!

Samassa alkaa soida ralli päässä:

Se päivä oli iloinen vaan nyt se on jo eilinen!

Aikun maanantai:

Se alkoi kuten kaikki maanantait, keskellä yötä, aivan liian aikaisin. Käänsin kylkeä etsiäkseni miellyttävämmän asennon, jottei orastava vessahätä pakottaisi vielä nousemaan. Peitto kiertyi reisien ympärille ja jotain kylmää ja märkää tipahti säärelle. Vittu. Ei tarvinnut olla suurikaan oraakkeli pystyäkseen päättelemään, mitä lakanoiden poimuista oli pohkeelleni pudonnut. 

Edellisiltana aviomieheni oli palannut alakertaan lakanoiden kanssa eläinrakkautta puhkuen. Olimme (= minä ja lapset) pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen (= sen mitä meni aikaa viestin kirjoittamiseen, että otamme) adoptoineet kissan eläinsuojelullisista syistä. Avioliittoa tämä hankinta ei selkeästi suojellut. Uusi sankari oli edellisenä päivänä hätäpäissään tehnyt jöötit sänkyymme, minkä puolisoni oli tajunnut vasta, kun vetäisi jo puolinukuksissa lakanan vatsakumpunsa yli. 

Olin tietoinen riskistä, joten illalla olin tutkinut sängyn huolella, ennen kuin uskaltauduin unille. Syyllinenkin oli lukittu alakertaan kissanvessan läheisyyteen. Kylmän kosteasta kosketuksesta osasin siis päätellä, että kakkaahan se oli. Kännykän valossa poimin nenäliinaan kikkareen, kovin oli pieni. Yritin nousta sängystä, mutta olin onnistunut kieputtamaan sekä yöpukuni että lakanat kolminkertaiselle kierteelle ruumiini ja raajojeni ympärille. Ja kas, mitäpä poimuista löytyikään? Kaksi isoa patukkaa. Huokaus. Tämä vaatikin enemmän yöllistä siivousta. Läväytin valot päälle ja siivosin sotkut. Heitin puolet lakanoista (koska miehen puoli vaikutti koskemattomammalta enkä tohtinut yöllä paljastaa karmaisevaa totuutta) ja yöpaitani koneeseen. Sitten suuntasin suihkuun, sillä pieni kokkare pohkeessa oli surullisen vaatimaton osa yöllisen kakassa kieriskelyn jäljistä kintuillani.

Aamulla käskin kuopuksen levittää pyykin ja suuntasin yläkertaan keräämään tykötarpeet työmaalle. Selkeästi uusi asukas oli osoittanut mielipiteensä sekä työstäni että opiskelijoiden tuotoksista ja lasketellut kirpeät kuset työreppuuni. Tarkastelin tuhoja, mutten voinut olla vihainen. Kuka vaan ahdistuu, jos joutuu muuttamaan uuteen kotiin. Joutuu se Tinskun uusi rakaskin etsimään uusia selviytymiskeinoja, kun huomaa talouden lapsiluvun yllättäen kasvaneen. Mutta siitä lisää huomenna.

Roikotin reppua kodinhoitohuoneeseen, kun tyttäreni tuli vastaan ja piteli sormiensa välissä halkaisijaltaan noin tuuman mittaista harmaanruskeaa palloa. 

“Mikä tää on? Tää oli pyykkikoneessa.”

Silmissäni näin, mitä oli tapahtunut. Kuinka lakanan väliin jäänyt kakka oli pyörinyt rumpua vasten, hioutunut täydelliseksi palloksi ja kerännyt nöyhtäkerroksen ympärilleen.

“Se taitaa olla kissanpaska. Voi jumalauta. Mutta onpahan puhdas paska.”

**************************

Viikonpäiväralli jatkuu, pysy kuulolla! Tiistai on toivoa täynnä.

Categories
villi luonto Yleinen

Karhuja & kontioita kyläteillä

Karhuhavainnot ovat lisääntyneet Itä-Suomessa. Sen ovat saaneet tuta myös Aikku & Tinsku.

Aikku:

Männä viikolla suuntasimme tavalliseen tapaan karvakorvani kanssa aamulenkille. Lenkki on elinehto, joka virittää ruumiini ja mieleni tehokkaasti työmoodiin ja karistelee kiukkuni metsäteille. Perheeni mielestä aamulenkki on välttämättömyys myös vapaapäivinä.

Hauveli nuuhki tietä ja veti innokkaasti metsään, joten valmistauduin vaihtamaan kuulumiset naapurin rouvan ja hauvan kanssa. Toki hauva oli jo pihallamme aamulla pyörähtänyt vääntämässä tortut, mutta rouvaa en ollut viime viikkoina nähnytkään.

Ensimmäisessä mutkassa rakkini aloitti sellaisen räksytyksen hihnan päässä, että epäilin samalle tielle eksyneen sittenkin niin kiimaisen nartun, että eunukkikoiranikin innostui. Ei se ehkä kuitenkaan koira ollut, sillä rekkuni nyhti metsään, nuuhki soraa ja heiniä, sykyili siksakkia, räkytti. Joku metsäneläin siellä ehkä sittenkin oli.

Sen verran luonnonlapsi olen, että mieluummin maleksin metsissä kuin kaupungilla ja nautin siitä, kun näen eläimiä luonnossa. Oli se sitten joutsenpari, hiiripöllö tai sammakkosuvun pyhiinvaellus. Ilveskin oli lenkillä bongattuna sulokkaampi kuin auton ikkunasta, ja kettunuorukainen sympaattisempi hiihtolenkillä. Hirviäkin olin päässyt aiemminkin tämän sohvaperunan haukusta katselemaan vain muutaman metrin päästä ja vieläpä samaisessa kuusikossa. Tai saattoihan rähäkän aiheuttaa pörröhäntäinen kurre, hurttani arkkivihollinen, jonka näkeminen sai koirani vauhkoontumaan joka kerta. 

Koira suuntasi sammalikkoon ja totesin reitin omalle mielenterveydelle ja selkäjumillekin sopivaksi vaihtoehdoksi. Koira jatkoi räkytystään ja kimpoili rantaa kohti. Siellä ne hirvet varmaan olivat. Sitten takaani kuului rasahdus, yksi vaimea rasahdus. Miten koira oli näin pihalla? Se haukkui eteen, vaikka takana oli joku? Hirvistä lähti yleensä enemmän mekkalaa, joten epäilin naapurin koiravaljakon poikenneen myös mustikkaan.

Käännyin ja näin harmaanruskean turkin ravaavan takaoikealta rantaa kohti. En tunnistanut koiraa. Se laukkasi niska köyryssä, matalana ohitsemme. Jotain vierasta oli tuossa äänettömästi sammalikossa juoksevassa eläimessä. Kohdallani, kahdenkymmenen metrin päässä, ruskeaturkkinen nosti päänsä ja tajusin katsovani suoraan nallen naamataulua.

Sydän pysähtyi. Pitäisikö sukeltaa sammalikkoon ja leikkiä kuollutta? Nostaa helmaa ja pyllistää vanhan kansan ohjeiden mukaan? Mutta kun oli housut jalassa! Koira! Entä jos se söisi koiran? Kuten tavallisesti, toiminta jäi ohikiitäväksi ajatukseksi. Seisoin edelleen paikallani ja tuijotin mesikämmentä, joka jatkoi matkaansa pysähtymättä, pieni, raivokkaasti räkyttävä hurttani kannoillaan.

Itse lähdin takaisin tulosuuntaan, sykkeet tapissa ja hymy korvissa. Kovin kauan olin toivonut näkeväni karhun luonnossa. Toki vähän etäämpää ja ehkä autosta käsin. Tämä oli enemmän. Olinhan minä hänet kuullut ja haistanut, mutta nähnyt en ollut kuin tassunjäljet ja paskakasat. Ja siinähän nyt jolkotteli, samoilla mättäillä kuin tämä ihmislapsi.

Toki olin uskonut, että riistavietitön sekasikiöni olisi enemmänkin pelännyt tai edes kunnioittanut metsän kuningasta. Niin, enpä olisi uskonut, että hän on luontainen karhukoira.

Tinsku:

Olen törmännyt karhuun kolme kertaa lyhyen elinikäni aikana. Ensimmäisellä kerralla odotin esikoistani. Elettiin syksyä 2010, jolloin karhuilla oli luonnossa vähän evästä tarjolla. Ei ollut mustikkaa eikä puolukkaa, minkä seurauksena moni nalle tuli pihaan omppujen tai kompostin perässä.

Olin nousemassa illalla anoppilan iltapalapöydästä, kun tajusin tuijottavani ikkunan takana seisovaa mustarintaa. Siinä se seisoi paikoillaan ja nuuhkutteli jokaiseen ilmansuuntaan. Komea oli, vaikka oli vaikea uskoa näkemäänsä.

– Vittu karhu! sain huudettua muille, jotka ryntäsivät ikkunaan.

Samassa kontio sai meistä vainun ja pyyhälsi alta aikayksikön metsään. En olisi koskaan uskonut, miten nopeasti iso eläin voi hävitä jälkiä jättämättä. Sen jälkeen karhu tunnettiin niillä hoodeilla tuttavallisemmin Vittu-karhuna.

Samana iltana iltana itkin lohduttomasti hormonihuuruissani.

– Sillä oli nälkä! Ja minä keräsin ja söin siltä ne vähät puolukat, jotka tänä syksynä oli tarjolla! Byäääääääää!!

Muutama vuosi tästä suuntasimme samaiseen metsään puolukkaan pari taaperoa vanavedessämme. Hetken kuluttua kuulin pienimmän huutavan puun takaa:

– Äiti mitä kastiketta tämä on?

Kastike osoittautui mesikämmenen vääntämäksi mutakakuksi, joka oli maustettu puolukoilla ja joka höyrysi kauniisti syksyisessä ilmassa.

– Älä vaan maista! Se on karhunpaskaa!

Pari vuotta sitten olimme istuttamassa metsää ex-anoppilassa. Ajattelin urakan jälkeen käydä rapsuttamassa naapurin kantturoita, joihin nykyisin niin harvoin kylänraitilla törmää. Metsätietä kulkiessani katseeni kiinnittyi niityllä laiduntavaan hevoseen. Tai hevoselta se näytti. Paitsi ettei ollut aitaa eikä lankaa liinaharjan ympärillä. Hiivin vähän lähemmäksi ja totesin, että karhuhan se siellä heinää nyhtää. Koska tuulensuunta oli oikea, istuin kannolle ja ihailin kotvasen jos toisenkin uljasta erakkopennun näköistä otusta, sillä etäisyyttä oli vielä reippaasti. Käki lauloi taustalla kevättä.

Kuumottavin tilanne sattui viime toukokuussa, kun poika halusi pyöräillä sateen uhkasta huolimatta mökille. Matkaa oli 30 kilometriä. Kymmenisen kilometrin jälkeen nautimme tötteröt S-Marketissa, minkä jälkeen pyöräilimme hautausmaalle isää ja ukkia tervehtimään. Muistelin miten olin poikani ikäisenä ajanut saman reitin mökille isäni kanssa. Isäni oli taittanut matkan samalla kippurasarvisella maantiepyörällä kuin poikani nyt.

– Onpa meillä ollut hieno reissu! totesin pojalleni.

– Nyt kun vielä nähtäis se karhu!

Tiesin että viikko takaperin kyläläiset olivat nähneet mökkimme läheisellä pellolla emän ja kolme pentua. Lisäksi yksinäinen karhu oli revitellyt koivunkantoa ja antanut itsestään pari näköhavaintoa.

Kun olimme sitkutelleet kymmenen kilometriä, alkoi sataa ihan reippaasti. Reisissäkin alkoi jo vähän tuntua. Ohitimme pellon, jonka laidassa emokarhu oli aiemmin pesuettaan paimentanut. Kun pääsimme seuraavan pellon pieleen, mietin näenkö harhoja. Oliko edessäni juurakko vai kahdella jalalla seisova karhu?

Samassa hetkessä edellä ajava poika pysäytti pyöränsä.

– Äiti onko tuo saatananpalvoja?

Pysäytin ja katsoin epäuskoisena metsän laitaan. Mistään rituaalista ei ollut kyse – kyllä se oli ehta metsän kuningas, joka laskeutui neljälle jalalle ja alkoi astella meitä kohti. Katsoin ympärilleni ja arvioin etäisyyksiä. Ehtisimme ehkä nippa nappa läheiseen taloon karkuun – tai ainakin poika ehtisi maantiepyörällään. Itsestäni en ollut varma, sillä Bilteman jopo kitkuttaisi huomattavasti hitaammin. Varmuuden vuoksi käänsin joponi tulosuuntaan.

– Pitäs varmaan lähteä! huusin pojalleni, joka ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen vaan kaivoi puhelinta taskustaan.

Samassa karhu muutti suuntaansa ja jolkotteli maantien yli meidät siististi väistäen.

Hetken katselimme ympärillemme ja pohdimme, uskaltaako tuosta nyt sitten pyöräillä. Pian vastaan tuli auto ja uumoilimme nallen juosseen jo kauas metsän uumeniin. Mutta sen voin kertoa, että koskaan ei ole Bilteman jopo niillä main niin nopeasti kitkuttanut!

The karhu.

Categories
arki kaaos Yleinen

Talous tiukilla mutta hynä hallinnassa

18. huhtikuuta 2023

Aikku

“Tuli blogin lasku 85.56. Voin maksaa laitatko miulle sen 15 niistä pulloista ja sit (35/2=17,5). Onks se aina ollu näin kallis?”

Tinsku

“Joo laitan rahat. Näköjään noussut lasku. Mutta onko multa jäänyt jotain joskus maksamatta? Jotenkin sellainen kutka vai ootko perillä, oonko enemmänkin velkaa?”

“Asiasta on keskusteltu näköjään viimeks heinäkuussa”

“Juu, se Mobilepayn ongelma on edelleen, etten muista salasanoja.”

“Mie en taas tajunnu, että sitä pitää liu’uttaa. Painelin vaan ja kiroilin. “

“Mulla sama homma, Arska neuvoi mitä tehdä 😂”

“Eikös me päätetty aina jakaa ne laskut, kun ei muisteta kumpi on maksanu viimeks…”

“Jaa, ei muistikuvia 😂”

“Ja siulta on tullu rahaa vaan tuossa heinäkuussa. Ootko maksanu Arin tililtä tai muuten?”

“Oon maksanu huomaamattani ton lokakuun ja tammikuun😳 Ei ihme, että meni vähän tiukille ennen palkkapäivää…”

“Nyt pitää jo käyttää ajatusta, että saan velkani sulle maksettua. Tai ensin laskettua”

“Joo, kai se Ari laskee meille😝”

20. huhtikuuta 2023

Aikku

“Hei, mie saatoin ratkasta tuon laskun! Eli jos mie maksoin kaks (loka- ja tammikuu), sie maksat miulle nyt sen toisen (tammikuu) (66,96). Se menee tasan. Ja sit tää eli 66,69+15+17,5=99,19”

21. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Aa joo hyvä Aikku, piti tänään lukea ajatuksella tuo laskukaava, kun eilen oli vieraita”

27. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Äsken innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikki pitää kyllä kohta sekopäänä”

“Ainiin ja se maksujuttu pitäs kirjottaa”

“Josta tulikin mieleeni etten ole maksanut sulle”

2. toukokuuta 2023

Tinsku

“Ihme kyllä mobilepayn sain toimimaan, joten laitoin sulle 100 ekee, toivottavasti laskin oikein”

7. toukokuuta 2023

Aikku

“Nyt tajusin, että oon laittanu ne e-laskuks, siks mie oon ne vahingossa maksanu.”

***

“Ei tää teidän säätäminen ole todellista”, Aikun mies puisteli päätään luettuaan viestiketjun.

Kaikesta säätämisestä huolimatta vain kerran postipoika on tuonut Aikulle perintätoimiston rakkauskirjeen, jonka kuoressa luki kauniilla fontilla: Unohtaminen on inhimillistä.

Tinskun ukkokulta ei suostunut kommentoimaan kyseistä tapausta tarkemmin, sillä vaimossa on kestämistä muutenkin. “Tinsku kun säilyttää ensin laskuja kuukauden kirjekuoressa, sitten kuukauden avattuna pöydällä. Odottaa että näkymätön sihteeri hoitaa. Maksu tapahtuu vasta ensimmäisten karhujen jälkeen, jos tapahtuu.”

Eipäs nyt liioitella, Aikkukin sai rahansa puolen vuoden kuluttua.

Categories
Yleinen

Ai miksi elämä ei ole helppoa meidän kanssa??!

3.8. maanantai

Tinsku (klo 19.27): Ootteko sinne rokkiin menossa?

(19.28): Nuo houkuttelee meitä…

Aikku (19.40): Ei taida jaksaa… Mutta meillä olis liput edullisesti teille.

Tinsku (19.59): No, ei myö taieta. Ei meitä kiinnosta, jos työ ette lähe.

Aikku (20.16): Me ruvettiin just miettimään, että voitas lähteä. Mutta teidän kanssa lähtis kuitenkin lapasesta.

Tinsku (20.20): En uskalla enää ukolle ehottaa, kun päätettiin ettei lähetä. Menis säätämiseksi…

6.8. torstai

Aikku (17.52): Oliko teillä varma ei rokeille? Me saatettaas livahtaa…

Tinsku (20.55): Just tajusin näitä siun viestejä lukiessa, että miks miun kanssa eläminen ei ole tuon ukon mielestä helppoa 😀

Aikku (20.56): Juu, mietin samaa eilen…

7.8. perjantai

Tinsku (14.20): Hitto kun nuo ehottelee sinne rokkiin. Ootteko menossa nyt? Voisin harkita autoilevani illalla.

Aikku (14.20): Ollaan.

Tinsku (14.22): Mietin etten ostas lippua etukäteen, mutta siskon mielestä pitäs…

Aikku (14.22): Otat sie avecin? Vai saiko se tarpeekseen vatuloinnista?

Tinsku (14.22): Eipä oo lapsenvahtia. Ja joo, sai tarpeekseen.

Tinsku (14.25): Pääsen luultavasti livahtamaan rokkiin, jos tekee mieli!

8.8. Rokkipäivä

Aikku (19.05): Mie ootan sinuu…

Tinsku (19.19): Onko rehelllisesti mikä boogie?

Aikku (19.19): En tiiä, ei olla vielä siellä. Mutta olis niiiiiiin hyvät bileet jos tulisit. Tuletuletule!!!

Tinsku (19.19): Sain luvan. Vippe heittää.

(Tälläytymistä ja tukan laittoa)

Tinsku (19.59): Ei saa enää lippuja… 😀

Näin voi käydä. Olisi pitänyt kuunnella siskoa.

Osia keskustelusta (n. 30 viestiä) on sensuroitu perhesovun säilyttämiseksi.

Categories
Yleinen

Näin se kesäloma toimii – vinkit ja tosielämän vastaavuudet

Lehdet ja kaikenkarvaiset sivustot pursuilevat mitä fantsumpia vinkkejä siihen, miten viettää loma mahdollisimman onnistuneesti. Meitä hieman stressaa, onnistuuko näillä ohjeilla virkistymään. Tässä Top 20 -vinkit, joita suurin osa lifekoutsaajista tuputtaa ja joiden varaan pitäisi heittäytyä. Ammuttiin arkijärjellä ja vuosien lomailukokemuksella alas moiset vinkit, niin ei tarvitse turhaan ahdistua.

  1. Lepää ensimmäiset 8 päivää. – Levolla tarkoitetaan sitä, ettei tarvitse mennä töihin. Miten helvetissä äidit lepäävät kahdeksan kokonaista päivää? Hevonen ehkä lepää suorilla jaloilla seistessään, mutta emme kutsuisi levoksi hellan ääressä kökkimistä.
  1. Tee jotain itselle mieluista. Toteuta sellaisia asioita, mille arkena ei riitä aikaa. – Pese peittoja kihomadoista, käytä lapsia hammaslääkärissä, siivoa terassi, käännä kasvimaa, kuskaa lapset uimakouluun, katsasta auto.
  1. Muista terveelliset elämäntavat: uni, liikunta ja hyvä ruokavalio. – Säilytä sama rytmi niin ei tule tavallisuudesta poikkeavaa ripulia, turvotusta tai suonenvetoja. Eli liian vähän unta ja liikuntaa, liikaa tyydyttyneitä rasvoja. 
  1. Tee suunnitelmia, mutta ole valmis muuttamaan ne. – Jep, lasten kanssa ihan normimeininki. “Tai sinun. Et kerkee sanoa lausetta loppuun, kun plääni muuttuu lennossa.” (miehen kommentti)
  1. Kunnioita ajatusta, että jokapäiväinen elämä jatkuu – Kyllä, herää, tee ruokaa, tee lisää ruokaa, pese pyykkiä, tee ruokaa, selaa kakalla istuessasi somea ja kadehdi, kun kaikki muut syövät valmista ruokaa, käy ostamassa ruokaa, tee lisää ruokaa… 
  1. Ole tyytyväinen ja nauti siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään – Katso kohta 1.
  1. Palaa töihin keskellä viikkoa.-  Opettajana ei voi oikein lomiin tai lomilta paluuseen vaikuttaa… Vai voiko mennä oppilaitoksen ovia hakkaamaan jo lomaa edeltävällä viikolla ja leiriytyä koulun pihaan loppulomaksi…? Tai ilmoittaisiko, että etänä mennään pari päivää…?
  1. Mieti tavoitteitasi työsi suhteen. –  Eikö ne just käskeneet lepäämään ja tekemään itselle mieluisia asioita?
  1. Kun olet pahalla tuulella, vetäydy sivuun muista ja tee jotain rauhallista. – Jep, sillä välin kun syvennyn bestselleriin, mies katsoo jynkkyä, isoin vetää puukolla sormeensa, keskimmäinen syö raa’at tomaatit amppelista, pienin roikkuu pää alaspäin liukumäestä ja kissa oksentaa kuistille. Kyllä, vetäytyisin mielelläni sivuun muista ja lomailisin kernaasti yksinäni, mutta siinä on riskinsä.
  1. Heivaa kiristävät ja puristavat vaatteet – Tämä toimii! Viime vuonna emme löytäneet enää loman jälkeen rintsikoita. Tänä vuonna pitänee luopua kaikista housuista ja hameista. 
  1. Piristä soittolistaa – Joo soitettu on Tuure Borreliuksen kesäkumibiisiä ja Antti Tuiskun Valittua kansaa, mutta sen jälkeen on turha puhua parisuhteen piristämisestä, vaan soitellaan avioliittoneuvojalle.
  1. Syö tuoretta, mielellään itse kasvattamaasi luomuruokaa – Kts. Wannabe-viljelijän puutarhaniksit eli suomeksi sanottuna näkisimme nälkää. Kokeiltu on luonnon antimista koostuvaa kesädieettiäkin: voikukan mykyjä, vuohenputkea ja järvisimpukkaa – voimme kertoa, että rupesi tekemään mieli mahdollisimman pitkälle prosessoitua ruokaa.
  1. Voita kauna ja kateus – Tätä on terapiassa puitu jo monta vuotta, mutta silti vituttaa, että naapurilla on leikattu nurmikko, grillissä perinteiset ja trendikkäät herkut, somen mukaan ihania mökkirantapäiviä, kymmenen kilometrin SUP-lautailu rasvatyynellä järvenpinnalla, bikinipylly… 
  1. Ota rennosti ja naura – Tämä on helppo toteuttaa! Ensimmäiset naurut saimme, kun luimme näitä asiantuntijoiden hyväksi havaitsemia vinkkejä. 
  1. Piristä kävelyä – lisää intervalleja, juokse välillä. – Ja me oltais haluttu pysähtyä edes hetkeksi… Sitten Tinskun pienin löysi mönkijän.
  1. Rauhoitu / Meditoi. Aloita aamu kuuntelemalla kymmenen minuuttia luonnon ääniä ja omia tuntemuksia sen sijaan, että selaat somea. – Aloita aamu kuuntelemalla kolmen lapsen tappelua ja miehen nalkutusta. Tunne kun verenpaine nousee. Hyväksy tuntemuksesi, elämäsi ja omat valintasi.
  1. Irrottaudu töistäsi ajoissa, sulje työpuhelin ja huolehdi, että sähköpostissasi on automaattinen vastausviesti ja puhelinvastaajasi ilmoittaa sinun olevan lomalla. – Entä jos sellaisia ei ole? Kerran oli työpuhelin, mutta siitä oli pakko luopua, kun Tinsku soitteli itselleen. Aikun sähköpostissa loma loppui seksiviikkona vuonna 2030, ja oli helpompi poistaa viesti kuin muokata sitä.
  1. Mieti vähän rahaakin – Stressaa loppuloma siitä. Vai loppuuko rahat ennen lomaa…?
  1. Jaa vastuuta – Kenen kanssa? Mies lomailee autotallissa, ukista ei näy kuin Mersun perävalot ja mummo kartoittaa marjametsiä. Huolehtisiko koira jätteidenkuljetuksesta? 
  1. Silitä mirriä, vähentää stressiä ja alentaa verenpainetta. – Jos mikään muu ei toimi! (Oma vinkki!)

Yllä olevat fantsut vinkit kokosimme mm. seuraavista artikkeleista: Koronakevät on lisännyt tarvetta palautumiselle – Näin vietät loman, joka oikeasti virkistää (Karjalainen 30.6.2020) ja Näin vietät loman, joka oikeasti rentouttaa – 10 vinkkiä (mtv3.fi 3.6.2018).

Categories
Yleinen

Tositarinoita ja fiktiivisiä fantasioita

Tutustu meihin ja seuraa tarinointiamme.