Tinskun perjantai
– Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! laulat aamuun alkavaan ja jatkat parahdellen patjaltasi:
– En kestä tätä valuvikaa, että paskat biisit soi päässä yötä päivää!
Samassa äkkäät, että ihme on tapahtunut. Pienin on nukkunut koko yön omassa sängyssään!
Kehu pienintä mutta ala riidellä samaan hengenvetoon keskimmäisen kanssa. Hän on luvannut pyöräillä pienimmän kanssa kouluun ja takaisin. Mutta kerhon sisätiloista hän ei suostu siskoaan hakemaan, vaikka on itse käynyt kerhonsa samassa tilassa.
– Miksi?? En minä halua, että tuo pienin lähtee hortoilemaan ja etsimään sinua?? Sinä menet hakemaan sen sisältä!
Huutoraivareiden jälkeen tyttö suostuu. Lupaat lähteä kiitoksena kirppiskierrokselle vielä samana iltana.
Töissä huomaat istuvasi tyhy-palaverissa. Olet joutunut paikalle, koska sinulla on kuulemma paljon ideoita. Kello kahdeksan aamulla tunnet enemmän mielenköyhyyttä kuin -rikkautta, mutta pian huomaat laskeneesi ilmoille idean pikkujoulun musikaalinäytelmästä, johon aiot sanoittaa biisin uusiksi.
Työpäivän jälkeen lähdet keskimmäisen kanssa kirpparikierrokselle. Väsyttää mutta innostut, kun löydät 20 sentillä pienen puisen banaanin, joka roikkuu pyykkipojassa. Löydät luonnollisesti muutakin – pari emaliastiaa, korvikset, kasvin, pari paitaa ja sisustuselementtiä.
Seitsemältä jumittaa ja pahasti. Et ymmärrä enää kysymyksiä, saati osaa muodostaa vastauksia.
– Äiti miksi toiset päivät tuntuu pitemmiltä kuin toiset ja toiset tuntuu lyhyemmiltä, vaikka samanpituisiahan ne kaikki päivät on? keskimmäinen pohdiskelee.
– En tiedä mutta tämä päivä tuntuu helvetin pitkältä koko viikosta puhumattakaan.
Kotioven avattuasi lasket saaliisi pöydälle ja puuskahdat pitkälle miehelle:
– Kylläpä tavara tekee onnelliseksi, varsinkin käytetty!
– Samaa mieltä, pitkä mies virnistää.
Samassa havahdut korkokenkien kopseeseen. Pienin leikkii rehtoria pukeutuneena bootseihisi ja punaiseen mekkoosi ja kutsuu kansliaan puhutteluun. Rehtorin nuhtelun jälkeen löydät jääkaapista viime sunnuntaina poimitut mustikat ja alat siivota niitä silmät ristissä. Samalla poikasi laskeutuu alakertaan:
– Äiti tänä yönä nukutaan teltassa!
– Mitä?!
– On pakko harjoitella, kun oon siellä seikkailukurssilla. Niin että nukutko?
– Ei juma, oon nukkunu huonosti koko viikon ja tää on ollut yhtä härdelliä, onko ihan pakko just nyt?
– Joo. Teen kaiken valmiiksi, siun ei tarvii kuin mennä sisälle ja nukkua.
– Muistatko miten kävi juhannuksena?
Juhannuksen kunniaksi kesämökin pihalle nousi telttakylä. Mummo eli lasten suussa “Mummo mood killer” tuttuvallisemmin Ykä huuteli kuistilla “Kohta tulloo vettä! Elekee vaan kaikkia petivaatteita sinne kantako! Ette nuku siellä kuitenkaan! Ja vieläkö pittää kukkia tyynyn alle kerätä?! Tältä tontilta ette tule seihtemmee kukkoo löytämmään!”
Ykä oli oikeassa: yksi penikka toisensa jälkeen (sekä ne tyynyn alla muhivat horsmat) siirtyivät siististi sisätiloihin ennen puoltayötä.
Nyt katsot poikasi anovaa ilmettä ja odotuksen sekaista hymyä.
– Okei, mutta en sitten nuku millään retkipatjalla! Viet sinne kunnon patjan tai ei tule kauppoja!
Poika tekee työtä käskettyä, mutta ei löydä toista makuupussia. Kun kello 23 olet ripustanut pyykit, alat leikkiä Neiti Etsivää. Tongit viisi sisävarastoa ja kaksi ulkovarastoa ja toteat, että asut liian isossa talossa. Kun vihdoin löydät etsimäsi yläkomerosta, toteat pojan nukahtaneen sohvalle. Omat unesi ovat karisseet kuin pölypilvi vintin ylimmälle hyllylle.
Kun olet herättänyt pojan ja kömpinyt kosteaan telttaan, yrität tunkea itsesi makuupussiin. Saat paniikkikohtauksen, sillä onnistut kiristämään hupun päähäsi niin ettei happi kulje kuin suppusuun kautta.
Yöllä heräilet vähän väliä ja haaveilet omasta pehmeästä sängystä. Neljältä heräät selkäsärkyyn ja kosteaan olotilaan. Hetken luulet kusseesi allesi, mutta sitten äkkäät juomapullon jaloissasi. Se on vuotanut peiton päälle ja kastellut sukkasi läpimäriksi. Myös poika valittaa kylmyyttä, joten päätätte hiipiä yhteistuumin hiljaa sisään.
Omassa sängyssä iskee järkyttävä nälkä. Yöllä?!
– Niin se retkeilijöille helposti tulee, pitkä mies naureskelee.
Äkkää vielä puhelimestasi lukematon ystäväsi viesti, jossa hän ihastelee ulkoistettua majoitusmuotoasi.
– Ainiin nythän on se Nuku yö ulkona -päivä! Laatuaikaa mamman kanssa, Saara viestittää.
Mieti että lauantaina aiot lanseerata uuden teemapäivän: Nuku siististi sisätiloissa.
Aikun perjantai
Luojalle kiitos oli perjantai. Ei enää mitään tehtävissä.
Aamulla demonstroin kananmunilla fysiikan kanssa kipuilevalle teinille painovoimaa. Ei olisi kuulemma tarvinnut, se on kuulemma selkein voima. Kitkakin tuli kerrattua, kun valkuainen jäi kivasti kantapohjan alle, vasen jalka liukui pitkin laminaattia spagatintapaiseen ja pakara paiskautui munakasaan.
Munakasjumpan notkistamana päätin aamulenkillä oikaista aidan alta. Tyylikästi naama edellä nokkospuskaan. Luomu-botoxi turvotti vielä illalla huulten lisäksi kaulalla ja sieraimissa.
Pelikentillä joukkuetoveri onnistui kaatamaan välipalapirtelönsä suoraan lenkkariini. Ja kun pelireissulta palattuani nousin autosta, raivokas suhina paljasti takarenkaan puhjenneen. Tai oikeastaan kahden.
Itkiessäni sohvalla katastrofaalista viikkoa ja sitä, että mieheni oli juuri kertonut hankkivansa kiveen ajetun Hiacen Inarista, koska kuukausi sitten kaverin mummon pellolta pelastettu ruoste- ja sammalpeittoinen lava-auto ei ollut “talviprojekti” vaan “ikuisuusprojekti” puhelimeeni kilahti kuva Tinskulta:
Kuvassa oli kadonnut kirjani, post-it -lapulla varustettuna. Kirja, jonka kadottamisesta olin epäillyt opiskelijaa ja suurinta osaa kollegoista. Olin järjestänyt tunnistusrivin, muodostanut etsintäpartion ko. opiskelijasta, parista työtoverista sekä Tinskusta ja rekonstruoinut kirjan viimeiset tiedossa olleet liikkeet. Tuloksetta. (Kts. keskiviikko) Ja siinä se nyt oli.
– Se oli miun hyllyssä kotona! Tinsku viestitti.
– Voi vittu Tinsku!
– Sie pyysit silloin keväällä ottamaan sen talteen, mutta enhän mie muistanut että pyysit tai että oisin ottanut talteen.
– Ei mitään muistikuvaa, että oisin pyytänyt…
Kumpikaan miehistämme ei yllättynyt, kun kerroimme kadonneen kirjan löytyneen näinkin loogisesta paikasta.
– Oishan se pitänyt arvata, tuumi etsintäpartiossa aktiivisesti häärännyt Satukin.
– Minuu kyllä jäi vaivaamaan, että mitä sille tapahtui. Että ois mennyt kyllä loppuvuosi sitä etsiessä. Melkein kiinnostas lukea se kirja.
Eipä siinä, kadonneen kirjan metsästys oli aiheuttanut kollektiivisen trauman työyhteisössä. Kun nyt kolme viikkoa myöhemmin kipitin opehuoneen ohi kahvitauon aikaan, perääni huusi yksi jos toinen.
– Aikku! Tuolla se on! Aikku!
– Aikku!
Mitä ihmettä ne kaikki nyt halusivat? Tunnistin äänten joukosta Tinskun, Satun sekä muutaman muun. Mitä olin tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?
– Mikä hätänä?
Satu ponkaisi penkistä ja alkoi kaivella taskujaan.
– Luojan kiitos, mä löysin sut. Joku opiskelija antoi tän mulle ja käski antaa sulle.
– Joo, Late veikkas, että Satu pesee vielä nuo pöksyt ennen ku se löytää siut.
– Ja kukaan ei antanu Tinskun ottaa sitä talteen.
Satu ojensi muistitikun ja huokaisi.
– Nyt mä saan nukuttua ens yön! Pikkusen kuumotti, että onko tää Lokki Joonatan all over again.
