On lauantaiaamu, ja herätys soi kello 6.10 kuten kaikkina muinakin aamuina. Eipä tunnu missään, sillä olen herännyt jo kolmelta. Kuormitusta on liikaa ja unenlaatu heikkoa. Nyt mennään jaksamisen haamurajalla.
Siitä huolimatta nousen tänään sängystä mielelläni, sillä edessä on sielunhoitopäivä. Eikun vermeet niskaan, aamupala kurkkuun ja sotamaalausta silmään. Reppu odottaa eteisessä valmiiksi pakattuna.
– Joko tiedät, mistä lähdette vaeltamaan? Pitkä mies kyselee haukotellen hiipiessään makuuhuoneesta keittiöön.
– En. Sen verran on sekavaa viestintää, etten pysy enää perässä.
Vaeltajien WhatsApp-ryhmä on laulanut useita päiviä. Siskoni Maikki ja ystävämme Sipe ja Piitu siellä laativat vedenpitävää suunnitelmaa. Itsekin olen luonnollisesti ollut soppaa hämmentämässä.
– Jos lähetään sieltä Ahvenlammelta niin vähentää matkaa viisi kilometriä, Maikki viestittää.
– Huomioikaa, että Maikin reitit on aina + 15 kilometriä! varoitan.
– Riittäiskö se Kiviniemestä Kolille kumminkin..? Vähän on pitkä matka tuolta Ahvenlammelta..🤭Sipe kuittaa ja lähettää kartan liitteeksi.
– Ihan varuilta teltat ja evästä reilusti, kun alkaa kuulostaa seikkailulta😅Piitu huutelee.
– Oho, se onki 5 km eri suuntaan!🤣
– Mutta kun en karttoja ymmärrä niin meneeks toi nyt sitä reittiä, jota meidänkin on tarkotus mennä?
– Minä oon koko ajan kuvitellu, että mennään toista puolen tuota Herajärveä…🙈🤣
– Ja ymmärräthän sie Sipe, että me ollaan täysin siun suuntavaiston varassa sit siellä, ja että joudut ottaa täysvastuun kolmesta ”aikuisesta” 😁😁
– Aika paha… Mulla on nykyään vähän pehmentyneet aivot 🤣 Sitä suuremmalla syyllä: PALJON EVÄSTÄ MUKAAN!!😁😁
– Mie olin kyllä kans siinä luulossa, et mentäis sitä toista puolta. Ja luulin et se ois lyhyempi🤔 Mut luulin tietty myös että sieltä Ahvenlammelta ois vielä lyhyempi!
– Entä jos alotetaan vasta Ryläykseltä se matka?
– Tai Pirunkirkolta, jos mennään sitä kautta?
– Oisko joku selkeempi reitti? Jos kierretään vaan Kolvananuuro?
– Tuolta Sipen reittiä on helpompi maasto ja mie oon sen kannalla. Matkakin lyhyempi, jos se oli alle 17, mutta voidaan lähtee jostain muualtakin kun sieltä Kiviniemestä.
– Tää päätyy vielä siihen, että Maikin luona on aamulla kasilta sauna lämmin ja eka sihahtaa🤪😅 Piitu uumoilee.
– Onko kolme litraa nestettä liioittelua tuolle matkalle? kyselen.
– Miusta ok, jos siinä on hana! Piitu kuittaa.
– Ahhahhaaahh.
Reitin suunnittelu ei täysin ole vakuuttanut muitakaan. Perjantaina ehdin hörpätä töissä kahvit työparini Jarkon kanssa, joka tunnetaan myös Piitun boyfrendinä. Nostin kahvikeskustelun aiheeksi tulevan pyhiinvaelluksen.
– Kiinnitin AirTagin milfin takkiin. Tuskin enää nähdään, Jarkko toteaa vakavana.
– Minkä?
– Paikannuslaitteen.
– Aa, Pitkä mies on jo pitkään miettiny, että joku sellanen olis mullekin hyvä, tuumin.
Tasan kahdeksalta lauantaiaamuna olen siskoni ovella. Nauru raikuu ja kaikuu jo eteiseen. Keittiössä Maikki, Sipe ja Piitu ryystävät aamuteetään ja hämmentävät myslikippojaan.
– Plääni on siis se, että kaikki lähtee eri suunnista ja nähdään Kolilla, jos nähdään! Maikki lähtee Ahvenlammelta, Sipe Kiviniemestä ja minä Ryläykseltä. Tinsku lähtee Kolvananuuroosta! Piitu ulvoo naurusta.
Pian suunnitelma selkiytyy. Maijan Volkkari jätetään Kiviniemeen, josta reitti alkaa. Toinen auto odottaa valmiiksi Ukko-Kolilla. Itse auton vienti Kolille oli Maikin kertomuksen mukaan ollut varsinainen Via Dolorosa.
– Siis miehän vein toisen auton sinne Ylä-Kolille kaksi kertaa. Kolin pysäköinti on muuttunut maksulliseksi ja olis pitänyt ladata joku Easypark. Eihän mulla hermo riitä niitä latailla. Lopulta sain ladattua, mutta se olikin Parkman. Sitten kun sain oikean sovelluksen niin sain parkkiaikaa vuorokaudeksi, vaikka piti saada kolmeksi vuorokaudeksi. Aattelin että saan kotona sitä lisättyä, kun aika loppuu, mut en saanukaan, kun ei se sovellus toiminut. Sitten pitikin lähteä hakemaan autoa sakkopaikalta neljän lapsen kanssa. Mietin matkalla että kysyn joltain random retkeilijältä, voisko se siirtää sen auton, että saan lapset pyöriteltyä jotenkin. Kun enhän mie voinu ajaa toista autoa sinne yläparkkiin, kun sekin olis jääny sakkopaikalle ja sit olis se pitäny erikseen hakea. Oli sitten pakko jättää perseen alla oleva auto ja lapset alaparkkiin ja juosta 400 metriä ylämäkeen hakemaan toista autoa. Oli muuten urheilusuoritusta!!! Autosta kuulu vaan MAIKKI MAIKKI, kun lapset kannusti.
Nauru muuttuu pian itkuksi, kun kuulumisia on vaihdettu tovi. Eipä siinä, kaikki tunteet otetaan vastaan. Siinä ne tarpoessa tasoittuvat. Fyysinen rasitus tulee tekemään myös mielelle hyvää.
Kun kahvit on hörpätty, alamme tehdä lähtöä. Ulkona Maikki paukauttaa ulko-oven kiinni.
– Oho, avaimet jäi sisään!
Pian sisko juoksee liiterin taakse ja heiluttelee jotain kädessään.
– Onneks on näitä vara-avaimia!
– Onko meillä nyt sitten sen toisen auton avaimet?
– On!
– Ihan varmasti?
– On on.
Kun avaan siskon Volkkarin oven, vastassa on palikkatesti: lastenistuinten siirto. Istuinten alta paljastuu yllätyksiä: hiekkaa, pikkuautoja, purukumia, pillimehun jäänteitä ja jäähdytysnestettä. …..Ja pikkuhousut.
– Pikkuhousut?! What the fuck?
– Onko noi sinun Maikki? Sipe kyselee järkyttyneenä.
– No ei! Karo ja Iitu tappeli niistä ja ne lensi sinne lattialle.
Pian olemme hurauttaneet Kiviniemeen, jossa aamun raukeus ympäröi kulkijat. Maa on täynnä aamu-usvaa ja yön kosteutta. Kukko kuikuilee tarhastaan ja Herajärven pinta väreilee syksyn alkuhuumassa. Syvimmän vehreytensä kadottanut maa varttoo polulleen poikkeavia.
Reitin alussa on ylitettävä järvi lautalla, jos ei halua uida. Luemme ohjeet vasta vastarannalla.
– Max 3 henkilöä, 250 kiloa. Ups, taisi ylittyä.
Maikki huomaa pian tehneensä väärän kenkävalinnan ja liukastelevansa mutavellissä.
– Ai teillä muilla on Gore-texiä ja vaelluskenkää. Mulla on nää kusiluistimet, Maikki toteaa lyhytvartisista ja ohutpohjaisista tennareistaan.
Eipä aikaakaan, kun Maikki on kivellä kellallaan polvi hanurin alle taittuneena.
– Ai jummi. Kaikki hyvin kaikki hyvin.
Tarpoessamme eteenpäin juttelemme urahaaveista, parisuhteista ja porkkanan kasvatuksesta. Hehkutan miten suurta onnea tuottaa itse kasvatettu ruoka.
– Joskus teen paistin pelkästään oman maan antimista: pinaatista, tomaatista ja kesäkurpitsasta. Se tunne on ihan älytön! Haluun ensi kesänä kasvihuoneen!
Muut komppaavat. Alkukantainen elämä on sitä jotakin. Mitä meille on tapahtunut? Kultainen keski-ikä here we are!
Välillä lauletaan moniäänisesti.
– Korkean vuoren rinteille johti
Herra mut laupeudessaan
Matkani kulki huippua kohti – Huippua kohti!
Sieltä mä näin uuden maan
Uuden maan minä näin
Eessäpäin Kultakaupunki hohtaa
Uuden maan minä näin, ystäväin
Meidät sinne hän johtaa!
– Tää oli meidän riparilaulu, muistelen.
– Myö laulettiin tätä kun mentiin baariin! Joensuu oli kultakaupunki, Maikki hihkaisee.
– Mitäpä lauloitte poistullessa?
Vähän ennen Lakkalan taukopaikkaa Maikki kyselee, tiedämmekö mistä tulee sana luppoaika.
– Katsokaas on olemassa naava ja luppo. Ne erottaa väristä ja naavan tunnistaa siitä, että naava napsahtaa, mutta luppo ei. Vai miten se meni? Naava silleen venyy, Maikki selittää ja taittaa kuusesta naavaa käteensä.
– Porot syövät luppoa silloin, kun naavaa ei ole tarjolla.
– Opettaja työssään, Piitu toteaa.
– No mistä se luppoaika sitten tulee? utelen, koska kaikki sanaleikit kiinnostavat.
– Varmaankin siitä, kun porot sitä luppoa rauhassa rouskuttavat ja on aikaa tarkkailla niitä, Maikki pähkäilee.
Tarkistan määritelmän myöhemmin Kotimaisten kielten keskuksesta, Kotuksesta:
Sanaa näytettäisiin alkuaan käytetyn siitä ajasta, jonka tukkijätkät ym. tilapäistöitä tehneet joutuivat olemaan ilman työtä. Sinä aikana he joutuivat porojen tapaan turvautumaan vähäisempään ravintoon, kun ei ollut rahaa, millä hankkia parempaa. Kemijärveltä on tieto vuodelta 1902, että luppoaikana ”pitää jouten taloissa makailla”. Luppoaikaa pidettiin siis hyvin kielteisenä ja huolia tuovana asiana. Luppoaika – Kotus
Pian sisko kiipeää kalliolle ja sukeltaa jääkaudelle.
– Katsokaas kallion pinnalta näette, mihin suuntaan jääkausi on työntänyt massoja. Jään liikesuunta näkyy kallion uurteista ja tuolla järvellä sen näkee saarten muodosta. Tässä huo…
Maikki katsoo loittonevia selkiämme.
– Vaan eipä näytä kiinnostavan!
– Mistäs ne dinosaurusten jäljet sitten erottaa? Piitu kyselee.
– Ja kuulkaa on tulossa runsasluminen talvi! Sen tietää siitä, ettei ole pihlajanmarjoja! Maikki huutelee.
Pian Sipe pyllistelee ja poimii maasta joltakulta pudonneen kartan. Piitu yrittää huudella jotakin kartan nostajalle.
– Ota suihin???? Maikki ihmettelee.
– Sanoin OTA siitä SUUNTA!!!
Reissu paitsi piristää, myös sivistää. Seuraavaksi saan tietää mitä tarkoittaa sana harakointi.
– Kolilla tai jossain järjestävät sellaisia retriittejä, joissa esitellään omia sukupuolielimiä muiden naisten edessä viuhahtamalla. Se niinku voimaannuttaa tai jotain. Sitä sanotaan harakoinniksi, eräs meistä tietää.
– Just. Pitäskö sitä sitten kokeilla jo tänään? ehdotan.
– Joo mennään viimeiset viisi kilometriä nakkena! tytöt innostuvat.
Riisuminen ei kuitenkaan käy mielessä, sillä samassa alkaa sataa. Pysähdymme vetämään takkia niskaan. Yritän kyyköttää kyyryssä kuusen alla, sillä varsinaisesti minulla ei ole takkia. Kohta on kuitenkin pakko lähteä eteenpäin, sillä sade ei näytä laantuvan. Pian olen märkä tukkaa ja housuja myöten.
Parin kilometrin päästä meitä odottaa katettu pöytä Havukanahossa.
– Kuivat tuolit! Mahtavaa! huutelemme ja istumme sateista kohmeisina katoksen alle.
Maikki nostaa pöydälle tertun banaaneja.
– Siis kokonainen terttu? Et sitten muuta painoa reppuun keksinyt? hirnumme.
– En! Ou shit, Maikki jatkaa ja nostaa repustaan revenneen pastapurkin.
Einekset ovat valuneet tyylikkäästi repun pohjalle.
– Ihmekös kun vähän repussa helisi. No kyllä tän vielä syö, Maikki manailee ja nostelee möhnäistä makaronisilppua takaisin purkkiin.
– Hius! Tuo otetaan pois. Sukat! Ihanaa saan kuivat sukat jalkaan! Maikki hihkuu nostellessaan aarteita repustaan.
Kun pasta on tekeytynyt, Maikki nauttii ateriaansa syljeskellen välillä olkansa yli.
– Lasinsiru, phyi!
– Onko tuossa muuten se lampi, jonka rannalla kerran lasten kanssa paistettiin makkaraa? kyselen ja kuikuilen rantaan.
– Tuo lampi on järvi nimeltään Pielinen, Piitu vastaa.
– Aa joo, no joku vesi kuitenkin. Pikkasen jos on taas suunta hukassa, kuittaan.
Ennen matkan jatkamista hyödynnämme vielä Havukanhon ulkohuussia. Jostakin syystä jään kiertämään vessarakennusta, sillä en löydä ovea.
– Siis kiertääkö Tinsku tuota huussia ympäri? kuulen Piitun kyselevän.
– Joo jäin kiertoradalle! En löytänyt ovea! hekottelen.
– Eikö se nyt loogisesti ole tuota polkua päin?
– Onhan se!
Matka jatkuu ja maisemat vaihtuvat. Askeleet on otettava varovasti, sillä sade on kastellut juurakot ja kivet petollisen liukkaiksi. Tuntuu hyvältä keskittyä tähän hetkeen ja omiin askeleisiin. Porukka alkaa hiljentyä ja vitsit vähentyä.
Kun aikaa on kulunut yli kuusi tuntia ja matkaa 16 kilometriä, alkavat viimeiset kaksi kilometriä tuntua jaloissa. Joku valittaa nilkkojaan, toinen lonkkiaan, kolmas pikkuvarpaitaan. Jyrkät alamäet tuntuvat kaikilla polvissa.
– Hei tuossa on kaksi reittiä Ukko-Kolille, tuo olis vähän lyhyempi, huomautan.
– Tuo on se nörttien polku, me ei mennä sinne, Sipe ilmoittaa päättäväisesti ja suuntaa kohti jyrkkää nousua huipulle.
Huipun näköalapaikalla on ruuhkaa. Maikki nojaa merkkipaaluun ja puuskahtaa:
– Ei ihmekään jos vähän väsyttää, kun on 90 kilometriä takana!!
Porukka ei onneksi regoi, sillä suurin osa näyttää ymmärtävän vain kiinaa, saksaa tai ranskaa. Pian jaloissamme pyörii corgi-rotuinen koira.
– Meidän Karoliinalla on koirakuume. Haluaisi corgin tai jonkun muun makkarakoiran. Mäyräkoira olisi kuulemma ihana, puhaltelen.
– Ai että minnuu se janottaa aina kun nään mäyräkoiran! Maikki ilmoittaa ja hirnumme jälleen.
Viimeiset metrit suuntaamme mäyräkoiran himon ja nälän ohjaamina Kolin ravintolaan. Yritän epätoivoisesti kammata kuontaloani vessan peilin edessä ihmisten ilmoille sopivaksi. Istumme tarjoilijan osoittamaan pöytään päivän koettelemuksista lemuavina, mutta tuskinpa olemme rinneravintolan ensimmäiset haisevat asiakkaat.
Kabinetissa on meneillään yksisarvisbileet. Tunnen suurta houkutusta mennä juhlatilaan kirmailemaan. Liekö sairasta?
– Maikki paljonko sulle pitäs maksaa, että menisit tuonne huutamaan ihhahhaata ja piehtaroimaan lattialle? kyselen.
Kun nousemme pöydästä vatsat täynnä pizzaa, sidukkaa ja suklaakakkua, jalat tuntuvat kaikilla hieman veteliltä.
– Meillähän on sitten vielä matkaa sinne alaparkkiin autolle, Maikki muistuttaa.
– Eikä! Mutta miettikää mihin kaikkeen kroppa pystyy! toteamme pystyyn päästyämme.
Hississä haaveilemme saunasta. Vastapäätä istuva pariskunta kuuntelee ajatuksenjuoksuamme hyväntuulisena.
– Hävetti kun haistiin tuolla ravintolassa.
– Ne on kuule tottuneet. Siellä on juhlijoita, treffeillä kävijöitä ja kolme päivää hionneita liimalettejä, Piitu tokaisee.
– Niin ja tämmösiä 20 vuotta naimisissa olleita pariskuntia! vastapäätä istuva mies kommentoi ja likistelee hellästi vaimoaan.
– Se on kyllä saavutus tässä ajassa!! ihastelemme.
– Näytätte kyllä onnellisilta, totean ihaillen.
– Ja vauhti vain kiihtyy ja paranee! mies hyrisee ja vilkaisee valittuaan.
– Teillä on oltava lääkitys kohdillaan!! Maikki naureskelee.
Mies nauraa takaisin ja poistuu hissistä käsi kädessä vaimonsa kanssa.
Katson perään ja toivon heille mielessäni pitkää ikää.
Kun kitkuttelemme jalkavaivaisina pitkin alamäkeä, onnellinen pariskunta saa meidät pohtimaan puolison valintaa.
– Joku on sanonut, että pitäisi valita puoliso, jonka kanssa on hauskaa. Jos mietin kaikkia poikaystäviäni, niin ei mulla nyt erityisen hauskaa ole ollut kenenkään kanssa. Siis toki on ollut hauskaa, mutta enemmän mie nauran kippurassa kavereitteni ja työkavereitteni kanssa, totean.
– Joo siis meillähän oli helvetin hauskaa ensimmäiset pari vuotta ja viimeiset viisi vuotta oli sitten vähemmän hauskaa. Joku asiantuntija on sanonut, että puoliso pitäisi valita sen perusteella, miten se reagoi kriisitilanteissa ja haastavissa hetkissä. Voin kertoa, että myö molemmat oltiin paskoja toistemme tukemisessa, ei osattu reagoida oikein hädän hetkellä, eräs meistä miettii vakavissaan.
– Hei meneekö tuosta polku autolle? Sipe kyselee toiveikkaasti.
– Ei mitään oikopolkuja! Me ei olla nörttejä! muistutan.
Kun avaan auton oven, hämmennyn täysin.
– Miks täällä on jouluvalot?!! Kuka täällä on käynyt? huutelen huuli pyöreänä kunnes sytyttää.
– Ainiin tää on eri auto!
– Buahhahhaa, hyvä Tinsku!
Silti, neljät erilaiset jouluvalot auton takapenkillä syyskuussa?
Ajamme vielä Kiviniemeen hakemaan Maikin toista autoa. Ajan koslan Maikin luo ja mietin matkalla yksikseni, miten tarpeeseen reissu tuli.
Perille päästyämme Maikki sytyttää tulen takkaan, Sipe istuutuu lokoisasti laiskanlinnaan, ja Piitu oikaisee pitkäkseen lattialle nostaen jalkansa sohvalle. Minä rojahdan siskontytön sänkyyn, kaivaudun peiton alle ja potkin barbinvaatteita ja pikkuautoja tieltäni. Pian tytöt alkavat luukuttaa lempilaulujaan kajareista. Esitän toivebiisiksi Jari Sillanpään Taivasta.
Siniseksi taivaan, kuvittelen kun kuvaa teen
Kuvaa tunteiden, sua mä aattelen…
Melkein nukahdan Siltsun tuutulauluun ja muistelen sinistä taivasta, joka avautui eteeni Ukko-Kolilla. Pian havahdun naurunhirnuntaan. Sisko kertoo tarinaa siitä, miten oli joskus tulkannut saamen kieltä baarissa. Tuon tarinan olen kuullut, mutta aina se on yhtä hyvä. Hymyilyttää.
Päätän lähteä ajamaan kotiin ennen pimeän tuloa. Piitu tekee myös lähtöä. Maikki ja Sipe jäävät vielä saunomaan ja tissuttelemaan.
– Tää tuli niin tarpeeseen, oli huippua! Sipe hehkuttaa liikuttuneena saattaessaan meitä eteiseen ja jatkaa:
– Kiitos kun lähditte!
– Kiitos kun lähdette? Piitu kuittaa.
Nauru täyttää huoneen. Arki on hetken kevyempi kantaa.
