Olin juuri päättänyt (omasta mielestäni) opettavaisen ja osallistavan oppitunnin, kun puhelin soi. Tyttäreni tiedusteli milloin saapuisin kotiin, sillä hän oli järjestänyt meille yhteistä tekemistä ja laatuaikaa. Kuinka huomaavaista!
“Meidän pitää mennä pyörittämään paali. Se kaakki on syöny kaiken heinänsä ja tuhoaa kohta koko tallin.”
Totta, hyvin aktiivinen pollemme viihdytti itseään purkamalla tallia. Saattoipa kerran repiä alas toista nurkkaa, kun perheen rakennusmies paikkasi toista. Nälän yllättäessä koni tuhosi tiluksia vielä tehokkaammin.
“No mie tuun puol kaks.”
Tiukkaa tekisi, mutta kaikki oli mahdollista aikaoptimistille.
“Joo, ku miun pitää olla koululla puol kolme.”
Tytär:
Kello alkoi olla jo puoli kaksi, mutta äitiä ei näkynyt. Yllättäen, eli ihan niinku aina, äiti soitti, että oli jäänyt suustaan kiinni. Mikä siinä on niin vaikeeta kävellä ulos? Sanoa, että ei vittu kiinnosta nyt sun jutut?
“Ota miulle tallitakki ja kumpparit ja mee jo eeltä. Mie ajan suoraan tallille.”
Vitutti. Miksi se saatanan kaakki ei voinut syödä paaliaan loppuun viikonloppuisin tai vapaapäivinä vaan aina silloin kun piti mennä kouluun?
Luupää mulkoili aidan yli. Ei se nälkään ollu kuolemassa. Kaverihepan omistaja oli eilen koittanut lahjoa sitä itsetekemillään porkkanasämpylöillä, että saisi loimen nätisti päälle. Mutta nirsoämmä (heppa siis) oli näyttänyt loukkaantuneena persettään, kunnes Ansku oli vienyt nuo vaaralliset leivonnaiset näkyvistä. Ilmeisesti se oli edellisessä elämässään tukehtunut sämpylään. Ja mikä hitto sillä roikku mahan alla! Jo se yhen soljen oli saanut auki loimestaan!
Laitoin soljen kiinni ja koni vaikutti vähemmän vittuuntuneelta mekkoonsa. Ei vittu! Äitin vaatteet! Olikohan se jo menny ohi?
Äiti:
Tyttö oli unohtanut vaatteet. Eipä sille mitään mahtanut. Pitäisi vaan astua mahdollisimman vähän paskaan.
Ähisimme ja puhisimme paalin jäätyneiden kakkakikkareiden yli nälkäkuolemaa tekevälle hevoselle, joka rytmitti työskentelyämme hakkaamalla ruokakippoaan aitaan.
“Onko nuo miun lapaset?” katsoin tyttären käsiä. “Minun hyvät lapaset?”
“Voi olla, kun mä unohin ne sun huonommat lapaset Essin luo.”
Hepo jäi mussuttamaan onnellisena heinäänsä, kun hyppäsimme autoihimme. Viitoin tytärtä ajamaan edeltä. Tekstailin vielä pikaisesti kaverille ja lähdin sitten kotiin päin. Nälkä oli jäätävä, kahvintuska kihotti hikikarpaloita otsalle.
Tytär:
Kerkeisin ihan hyvin kouluun. Paali oli mennyt tavallista helpommin ja hepankin mieli oli parantunut, kun se oli saanut sapuskaa.
Miten hitossa tuo auto tuli noin hassusti…? Eikö se aikonu väistää? Keskellä tietä!? Mä en pääsis yhtään enempää reunaan.. Auto nytkähti, ku rengas haukkasi hankeen. Vaikka kuinka yritin saada autoa takaisin tielle, mese jatkoi matkaansa ojassa. Lumi pöllysi ympärillä, auto tärisi ja sitten se pysähtyi.
Mie olin ojassa. Vittu.
Äiti:
Tytär soitti.
“Vittu mie ajoin ojaan.”
Sydän sykähti. Äänenpaino oli toteava, ehkä aavistuksen tuskastunut, mutta ei lähelläkään raivoa, jonka elämän vastoinkäymiset, kuten matikan koe tai pyykin levitys, yleensä aiheuttivat.
“Mutta oot kunnossa?”
“Joo joo!”
Äänensävyssä alkoi väreillä tuttu ärtymys.
Se kuitenkin soitti itse, joten tokkopa tuolle oli pahasti käynyt.
Autosta en ollut juurikaan huolissani. Sen verran monta kertaa olin itsekin ojassa ollut tai töksäytellyt hankeen ja lyhtypylväisiin, ja joka kerta mieli oli parantunut muistaessani miehen kommentin, että auto on käyttötavara.
“Joku saatanan kyrpä ajoi keskellä tietä ni väistin.”
Vastaani ajoi musta volvo keskellä tietä ja jouduin väistämään hitusen oikealle.
“Ymmärrän…”
Tätä olimme mieheni kanssa uumoilleetkin. Tuore kortti, takaveto, ensimmäiset liukkaat kylätiellä ja teini-ikäisen itseluottamus. Pieni pyörähdys penkkaan ei haitannut, jos naarmuja sai vain itseluottamus ja etulokari.
“Mie en pääse ulos tästä autosta ku tää on niin kenallaan.”
Oliko se katollaan? Hetken näin sieluni silmin auton oven painuneena sisään ja tyttären ratin takana jumissa. Olisiko pitänyt pitää linja auki, jos se olikin vaurioitunut? Toisaalta olisi se varmaan ollut hysteerisempi.
“No koeta selvitä, mie oon kohta siinä.”
Samalla ohitin ojan, jossa edellisenä talvena olin itse odotellut pelastajia. Väistettyäni nyppylän takaa tulevaa rallivatasta, jonka ajolinja oli keskellä tietä.
“Ootahan mie soitan nyt jonkun vetämään sen auton tielle.”
En uskonut hetkeäkään, että oma mummomönkijäni vetäisi mitään edes tasaisella tiellä.
Tytär:
Tuulilasin takana oli pelkkää valkoista. Toisesta ikkunasta näkyi lisää valkoista, kuskin ikkunasta sentään sinistä taivasta ja kuusenlatvoja. Ei välttämättä kuitenkaan hyvä juttu. Yritin työntää ovea auki, mutta se oli yllättävän raskas ja painui väkisin kiinni.
Pitäisi varmaan soittaa äitille.
“Joku saatanan kyrpä ajoi keskellä tietä ni väistin.”
“Ymmärrän…”
Syytä oli ymmärtää. Useamman kerran se oli ollu ojassa ku mä!
“Saako sitä työntämällä pois?”
“En tiiä, kun en pääse ulos tästä autosta!”
“Koitahan selvitä! Mie alan soitella hinausta.”
“Jo nyt on perkele!” työnsin ovea yläviistoon, mutta käsivarsi loppui kesken. Pitäisi varmaan avata turvavyöt. Samalla hetkellä kun lukko naksahti auki, tunsin kuinka tipahdin keskijuttua vasten. Ovi napsahti kiinni.
Äiti:
Paikalle päästyäni tytär oli selviytynyt tielle, mutta ojassa 45 asteen kulmassa kenottavasta autosta poistuminen oli epäilemättä ollut haastavaa. Onneksi traktorikuski oli juuri vapaalla ja sanonut tulevansa samoin tein.
Jos tavallisena päivänä vastaan ajoi koulubussin lisäksi yksi auto, nyt liikenne oli triplaantunut. Tytärtä jututti pohjoisesta tuleva autoilija, itse kerroin etelän suunnasta ajavalle, että apua oli tulossa. Säilytin ystävällisen äänenpainon, vaikka nelivetomaasturilla ajelevat setämiehet pysähtyivät toteamaan, että ei heidän autoillaan vaan saanut ylös ja oli vähän kiire. No tuota, pitäisikö sitten jatkaa matkaa eikä töllistellä tien tukkona?! Pidin hyvin mahdollisena, että tyttäreni ei ollut viitsinyt käyttää itsehillintäänsä pällistelijöiden kanssa.
Tytär:
Tämä oli varmaan jo kolmas auto, joka pysähtyi. Snäppäsin ensin Olgalle kuvan autosta. Tietäispä, että miks olin myöhässä.
“Siulla on auto ojassa.”
Enpä ollu huomannu? Kiva ku kerroit. Miten vitun tyhmiä ihmiset on?
”Niinhän tuo on.”
“Oliko liikaa vauhtia?”
“Sillä ääliöllä, joka ajo keskellä tietä vastaan. Sun kannattas varmaan myös siirtää autos eestä…”
Ja se kemian tunti alkas ihan kohta. Pitäs vaihtaa vaatteet ja käydä tavarat! Ja millä autolla?!
“Ota miun auto ja mene, mie jään oottamaan. En varmaan peleille enää ite kerkee kuitenkaan.”
Ihmeellistä uhrautumista äitiltä. Miun koulu meni sen pelien edelle…
Äiti:
Tyttärellä oli kiire kouluun, joten annoin hänelle oman autoni ja lupasin jäädä odottamaan apua. Ehtisi se toisenkin kerran harjoitella tämän osion.
Odotellessani apuvoimia etsin ja sulattelin mersusta hinauskoukkujen paikat. En osannut ajatella kummasta suunnasta auto olisi helpompi vetää ylös, joten etsin molemmat. Umpijäässä kumpainenkin, mutta lämpimällä kosketuksella eli kahdella napakalla potkulla räppänät aukenivat. Pitäisi varmaan näyttää nämä myös neidille. Ihan tulevaisuutta varten.
Kerroin myös kahdelle pysähtyneelle autolle, että apua oli tulossa. Kiitos, kun pysähdyitte. Samalla pohdin, että tytär oli melkoisesti velkaa, koska kaikki luulivat minun ajaneen ojaan. Vaikka tokkopa sillä oli väliä. Mahdollisesti jo ensi viikolla se olisin minä.
Sitten puhelin soi.
“Äiti, mie otin vahingossa ne auton avaimet mukaan.”
Voi hyvänen aika! Yllättäen en hermostunut lainkaan.
“No jospa toisit ne nyt sitten tänne takasi. Ja aja varovasti.”
Traktori saapui ja traktorin perässä tytär avaimineen.
“Aja vaan siitä ohi”, traktorikuski virnisti tytölle, joka empien katsoi tietä, jonka toisella kaistalla jäätävän kokoinen Valmetti seisoi.
“Vedetään pois, jos menee ojaan.”
Tytär:
En myöhästyisi kuin ihan vähän. Tietysti läppärin laturi oli hukassa, mutta ehkä se jaksas sen tunnin. Syödä en ehtisi, mutta jos äitillä olis autossa joku patukka. Tungin tavarat kassiin ja kaivoin toppatakin taskusta puhelinta. Puhelimen lisäksi taskussa oli jotain muuta. Ei vittu. Näpyttelin äitin numeron.
“Äiti, mie otin vahingossa ne mersun avaimet!”
“No voi vittu! Tuo ne heti takasi! Se traktori on kohta täällä!”
“Joo joo!”
Kotiristeyksessä näin miten Kalle ajoi ohi. Yritin saada sen huomion, että oisi napannut ne avaimet, mutta eihän se mitään nähnyt. Ajelin sitten sen perässä takaisin.
Äiti näytti vähä ärsyyntyneeltä, ku se kipitti hakemaan avaimia. Itehän se tarjoutu! Ei kai se miun vika ollu, jos unohin…
Äiti:
Vaikka olin koukunpaikat kaivanut esiin autosta, itse koukkuja tai hinausköyttä en ollut muistanut etsiä. Tosin en olisi niitä esiin saanutkaan, sillä myös takakontin lattialuukku oli umpijäässä vesikanisterikatastrofin jäljiltä. Mutta onneksi oli apua, traktorikuski kaivoi metrin mittaisen jakoavaimen traktorista ja kalautti pari kertaa, jäänsirpaleet sinkoilivat sinne tänne ja kansi tärähti auki.
“Kestääkö tämä liina muka?” kuski nosteli koukkua ja hihnaa, jonka olin saanut naapurilta lahjaksi jokunen vuosi eli noin kymmenen vuotta sitten, kun tämä oli kolmatta kertaa hinannut minut tielle kahden viikon aikana.
“On se ainakin ennen kestänyt.”
Säätäessämme koukkuja kiinni, kaksi autoa ohitti ja tarkasti tilanteen. Toinen kysyi kaipasimmeko apua, toinen ohitti naureskellen meidät. Kumpikin tuttuja, joten kuittailua tulisi varmasti jossain vaiheessa.
Kuski viritteli narut ja liinat. Itse pujahdin kuskinpenkille. Auton luonnoton kulma teki oven avaamisesta vaikeampaa kuin normaalisti. Sen sijaan penkille pyörähtäminen kävi liiankin helposti. Painovoima pyrki vetämään pyllyni suoraan apukuskin paikalle, mutta onneksi vaihdekeppi pysäytti vapaapudotukseni. Muutamaa päivää myöhemmin esittelin reittäni pukkarissa ja pohdin, mistä jäätävä mustelma oli tullut.
Valmetti vetäisi autoni näpsäkästi keskelle tietä. Taakse oli kertynyt jo jonoa eli kaksi autoa. Kohta pääsisin kotiin. Toivoin, että traktorikuski tajuaisi tulla irrottamaan liinat, sillä käsijarru oli käyttökiellossa talvikuukausina. Jono takanani kasvoi hevosella. Alkoi kuumottaa, mutta traktorikuski ei hätääntynyt moisesta vaan käveli rauhassa autoni luo ja avasi oven.
“Tiiätkö, et sie tällä kyllä kottiin aja. Tuupa kato.”
Voi vittu. Kyllä minä aina ennen olin kotiin selvinnyt, vaikka olin ojan pohjista ottanut vauhtia.
Oikea rengas roikkui kurjana asennossa, josta jopa minä pystyin päättelemään, että autolla ei edes nilkutettaisi minnekään.
“Alatukivarsi saattaapi olla paskana.”
“Voiko tän vetää nyt jonneki tästä, ku ei tää tähän keskelle tietäkään voi jäädä!”
Tuskanhiki alko nousta kainaloihin pakkasesta huolimatta. Lähellä oli metsäautotie, johon auton voisi hylätä tällä erää.
“Omalla vastuulla.”
Ja sitten hinattiin. Ystävällisesti traktorimies veti auton sen verran sivuun, että jono pääsi purkautumaan, mikä hitusen lievitti tuskastumistani. Linkutimme eteenpäin. Rengas, tukivarsi tai mikälie osa vinkui ja kiljui. Traktorimies nosti kauhan ylös ja auton eturenkaat nousivat maasta.
Liina kiristyi. Se vinkaisi. Naps. Poikki.
Ilmeisesti hinausköysissäkin oli parasta ennen päiväys.
Traktorimies nousi kyydistä ja sitoi liinan uudelleen.
Liina kiristyi jälleen ja renkaat nousivat maasta. Matka risteykseen oli pitkä. Liian pitkä. Läpi verenkohinan korvissani kuulin kuinka liina kitisi sinkeällä.
“Elä mee poikki. Elä mee poikki…”
Mutta liina ei välittänyt rukouksistani, vaan katkesi toisen kerran. Traktorimies kävi virittelemässä liinat uudelleen. Itse istuin autossa, josta en uskaltanut nousta, koska käsijarru, mutta ennen kaikkea en halunnut kenenkään todistavan nöyryytystäni. Toki kyllä ne ajopelini tunnistivat. Elämäni pätevänä ja vakavasti otettavana autoilijana välähti silmissäni.
Mutta ei kahta ilman kolmatta. Vielä kerran liina räpsähti rikki. 150 metrin matka ei ollut koskaan ollut näin pitkä. Ei edes silloin, kun oli kolmen nälkäisen alle kouluikäisen kanssa Prisman ryysiksessä.
Kun auto vihdoin oli parkissa, huokaisin.
“Saisko vielä kyydin kotiin?”
Kiipesin traktoriin. Kotiin ei ollut onneksi matkaa kuin muutama kilometri.
“Ei täällä tavallisesti näin paljon liikennettä ole.”
“Ei “
“Ei, mutta heti kun sattuu jotain…”
“Ja nyt ne kaikki luulee, että se olin minä.”
“Olisit voinu olla.”
Traktorin jyrytessä kotiin päin alkoi tilanteen vakavuus selkeytyä. Pihamaassahan seisoi viisi autoa, mutta kuinka monta oli ajokunnossa? Yhdessä siis oli alatukivarsi rikki (ja vanne solmussa), toinen oli kolhittu parkkipaikalla ja menossa korjaamolle, kolmas odotti varaosia, neljäs oli myyty, mutta viides oli mahdollisesti ajokuntoinen. Lähiviikkojen logistiikka alkoi ahdistaa. Samoin pankkitilin saldo.
Olimme jo kotiristeyksessä, kun vastaan tuli tuttu auto, kylän mies. Molemmat tervehdimme.
“No, nyt se Tomppa miettii, että kenen kanssa mie täällä ajelen”, kuski naurahti.
“Laitettiin juorut liikkeelle.”
“Treffit meni pilalle, ku piti autoa hinata.”
Puhelimeen kilahti viesti tyttäreltä.
Tytär:
Vesa tasasi reaktioyhtälöitä taululla. Sitten alkoi naurattaa. Oli pakko näpyttää äitille viesti, ei se Vesa huomannu ku se selitti niin innoissaan.
“Äiti, mie tajusin just, että kaikki luulee nyt, että sie ajoit ojaan! [kuusi itkunauruhymiötä]”