Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.
En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.
Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.
Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3
Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.
Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.
Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)
Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?
Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:
– Äiti nehän on sellasia paikkoja.
– Millasia?
– No SELLASIA paikkoja.
– Niin minkälaisia?
– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.
– Ketkä?
– Miehet.
– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.
Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:
– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.
– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?
– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?
– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.
– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!
Poika mietti hetken.
– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?
Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:
– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!
Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.
– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.
Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.
– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?
– Öööö kahdeltatoista.
– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.
– Selvä.
– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.
– Mitä ne on?
Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?
Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.
– No yrittikö ne iskee?
– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?
– Voihan nekin.
Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.
– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään!
Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.
Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.
Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!
Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.
Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!
– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.
Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?
“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.
– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.
Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.
Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.
– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!
– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!
Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista.
– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.
– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.
Buahhaahha.
Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.
– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?
– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.
Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:
– Älä mussuta!!
Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.
Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:
– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣
Ehkäpä kuulette projektin etenemisestä seuraavassa jaksossa: Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä
PS. Kun viimeksi aloitin sokerilakon, ei ihan mennyt niin kuin Strömssössä: Syntisten pöytä, osa 1