Categories
arki kaaos perhe villi luonto Yleinen

Perjantai: Teltta pystyssä, muna maassa

Tinskun perjantai

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! laulat aamuun alkavaan ja jatkat parahdellen patjaltasi:

– En kestä tätä valuvikaa, että paskat biisit soi päässä yötä päivää!

Samassa äkkäät, että ihme on tapahtunut. Pienin on nukkunut koko yön omassa sängyssään!

Kehu pienintä mutta ala riidellä samaan hengenvetoon keskimmäisen kanssa. Hän on luvannut pyöräillä pienimmän kanssa kouluun ja takaisin. Mutta kerhon sisätiloista hän ei suostu siskoaan hakemaan, vaikka on itse käynyt kerhonsa samassa tilassa.

– Miksi?? En minä halua, että tuo pienin lähtee hortoilemaan ja etsimään sinua?? Sinä menet hakemaan sen sisältä!

Huutoraivareiden jälkeen tyttö suostuu. Lupaat lähteä kiitoksena kirppiskierrokselle vielä samana iltana.

Töissä huomaat istuvasi tyhy-palaverissa. Olet joutunut paikalle, koska sinulla on kuulemma paljon ideoita. Kello kahdeksan aamulla tunnet enemmän mielenköyhyyttä kuin -rikkautta, mutta pian huomaat laskeneesi ilmoille idean pikkujoulun musikaalinäytelmästä, johon aiot sanoittaa biisin uusiksi.

Työpäivän jälkeen lähdet keskimmäisen kanssa kirpparikierrokselle. Väsyttää mutta innostut, kun löydät 20 sentillä pienen puisen banaanin, joka roikkuu pyykkipojassa. Löydät luonnollisesti muutakin – pari emaliastiaa, korvikset, kasvin, pari paitaa ja sisustuselementtiä.

Seitsemältä jumittaa ja pahasti. Et ymmärrä enää kysymyksiä, saati osaa muodostaa vastauksia.

– Äiti miksi toiset päivät tuntuu pitemmiltä kuin toiset ja toiset tuntuu lyhyemmiltä, vaikka samanpituisiahan ne kaikki päivät on? keskimmäinen pohdiskelee.

– En tiedä mutta tämä päivä tuntuu helvetin pitkältä koko viikosta puhumattakaan.

Kotioven avattuasi lasket saaliisi pöydälle ja puuskahdat pitkälle miehelle:

– Kylläpä tavara tekee onnelliseksi, varsinkin käytetty!

– Samaa mieltä, pitkä mies virnistää.

Samassa havahdut korkokenkien kopseeseen. Pienin leikkii rehtoria pukeutuneena bootseihisi ja punaiseen mekkoosi ja kutsuu kansliaan puhutteluun. Rehtorin nuhtelun jälkeen löydät jääkaapista viime sunnuntaina poimitut mustikat ja alat siivota niitä silmät ristissä. Samalla poikasi laskeutuu alakertaan:

– Äiti tänä yönä nukutaan teltassa!

– Mitä?!

– On pakko harjoitella, kun oon siellä seikkailukurssilla. Niin että nukutko?

– Ei juma, oon nukkunu huonosti koko viikon ja tää on ollut yhtä härdelliä, onko ihan pakko just nyt?

– Joo. Teen kaiken valmiiksi, siun ei tarvii kuin mennä sisälle ja nukkua.

– Muistatko miten kävi juhannuksena?

Juhannuksen kunniaksi kesämökin pihalle nousi telttakylä. Mummo eli lasten suussa “Mummo mood killer” tuttuvallisemmin Ykä huuteli kuistilla “Kohta tulloo vettä! Elekee vaan kaikkia petivaatteita sinne kantako! Ette nuku siellä kuitenkaan! Ja vieläkö pittää kukkia tyynyn alle kerätä?! Tältä tontilta ette tule seihtemmee kukkoo löytämmään!”

Ykä oli oikeassa: yksi penikka toisensa jälkeen (sekä ne tyynyn alla muhivat horsmat) siirtyivät siististi sisätiloihin ennen puoltayötä.

Nyt katsot poikasi anovaa ilmettä ja odotuksen sekaista hymyä.

– Okei, mutta en sitten nuku millään retkipatjalla! Viet sinne kunnon patjan tai ei tule kauppoja!

Poika tekee työtä käskettyä, mutta ei löydä toista makuupussia. Kun kello 23 olet ripustanut pyykit, alat leikkiä Neiti Etsivää. Tongit viisi sisävarastoa ja kaksi ulkovarastoa ja toteat, että asut liian isossa talossa. Kun vihdoin löydät etsimäsi yläkomerosta, toteat pojan nukahtaneen sohvalle. Omat unesi ovat karisseet kuin pölypilvi vintin ylimmälle hyllylle.

Kun olet herättänyt pojan ja kömpinyt kosteaan telttaan, yrität tunkea itsesi makuupussiin. Saat paniikkikohtauksen, sillä onnistut kiristämään hupun päähäsi niin ettei happi kulje kuin suppusuun kautta.

Yöllä heräilet vähän väliä ja haaveilet omasta pehmeästä sängystä. Neljältä heräät selkäsärkyyn ja kosteaan olotilaan. Hetken luulet kusseesi allesi, mutta sitten äkkäät juomapullon jaloissasi. Se on vuotanut peiton päälle ja kastellut sukkasi läpimäriksi. Myös poika valittaa kylmyyttä, joten päätätte hiipiä yhteistuumin hiljaa sisään.

Omassa sängyssä iskee järkyttävä nälkä. Yöllä?!

– Niin se retkeilijöille helposti tulee, pitkä mies naureskelee.

Äkkää vielä puhelimestasi lukematon ystäväsi viesti, jossa hän ihastelee ulkoistettua majoitusmuotoasi.

– Ainiin nythän on se Nuku yö ulkona -päivä! Laatuaikaa mamman kanssa, Saara viestittää.

Mieti että lauantaina aiot lanseerata uuden teemapäivän: Nuku siististi sisätiloissa.

Muisto juhannuksesta.
Rehtorin puhutteluun!

Aikun perjantai

Luojalle kiitos oli perjantai. Ei enää mitään tehtävissä. 

Aamulla demonstroin kananmunilla fysiikan kanssa kipuilevalle teinille painovoimaa. Ei olisi kuulemma tarvinnut, se on kuulemma selkein voima. Kitkakin tuli kerrattua, kun valkuainen jäi kivasti kantapohjan alle, vasen jalka liukui pitkin laminaattia spagatintapaiseen ja pakara paiskautui munakasaan.

Munakasjumpan notkistamana päätin aamulenkillä oikaista aidan alta. Tyylikästi naama edellä nokkospuskaan. Luomu-botoxi turvotti vielä illalla huulten lisäksi kaulalla ja sieraimissa.

Pelikentillä joukkuetoveri onnistui kaatamaan välipalapirtelönsä suoraan lenkkariini. Ja kun pelireissulta palattuani nousin autosta, raivokas suhina paljasti takarenkaan puhjenneen. Tai oikeastaan kahden.

Itkiessäni sohvalla katastrofaalista viikkoa ja sitä, että mieheni oli juuri kertonut hankkivansa kiveen ajetun Hiacen Inarista, koska kuukausi sitten kaverin mummon pellolta pelastettu ruoste- ja sammalpeittoinen lava-auto ei ollut “talviprojekti” vaan “ikuisuusprojekti” puhelimeeni kilahti kuva Tinskulta:

Kuvassa oli kadonnut kirjani, post-it -lapulla varustettuna. Kirja, jonka kadottamisesta olin epäillyt opiskelijaa ja suurinta osaa kollegoista. Olin järjestänyt tunnistusrivin, muodostanut etsintäpartion ko. opiskelijasta, parista työtoverista sekä Tinskusta ja rekonstruoinut kirjan viimeiset tiedossa olleet liikkeet. Tuloksetta. (Kts. keskiviikko) Ja siinä se nyt oli.

– Se oli miun hyllyssä kotona! Tinsku viestitti.

– Voi vittu Tinsku!

– Sie pyysit silloin keväällä ottamaan sen talteen, mutta enhän mie muistanut että pyysit tai että oisin ottanut talteen.

– Ei mitään muistikuvaa, että oisin pyytänyt…

Kumpikaan miehistämme ei yllättynyt, kun kerroimme kadonneen kirjan löytyneen näinkin loogisesta paikasta.

– Oishan se pitänyt arvata, tuumi etsintäpartiossa aktiivisesti häärännyt Satukin.

– Minuu kyllä jäi vaivaamaan, että mitä sille tapahtui. Että ois mennyt kyllä loppuvuosi sitä etsiessä. Melkein kiinnostas lukea se kirja.

Eipä siinä, kadonneen kirjan metsästys oli aiheuttanut kollektiivisen trauman työyhteisössä. Kun nyt kolme viikkoa myöhemmin kipitin opehuoneen ohi kahvitauon aikaan, perääni huusi yksi jos toinen.

– Aikku! Tuolla se on! Aikku!

– Aikku!

Mitä ihmettä ne kaikki nyt halusivat? Tunnistin äänten joukosta Tinskun, Satun sekä muutaman muun. Mitä olin tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?

– Mikä hätänä?

Satu ponkaisi penkistä ja alkoi kaivella taskujaan.

– Luojan kiitos, mä löysin sut. Joku opiskelija antoi tän mulle ja käski antaa sulle.

– Joo, Late veikkas, että Satu pesee vielä nuo pöksyt ennen ku se löytää siut.

– Ja kukaan ei antanu Tinskun ottaa sitä talteen.

Satu ojensi muistitikun ja huokaisi.

– Nyt mä saan nukuttua ens yön! Pikkusen kuumotti, että onko tää Lokki Joonatan all over again.

Categories
kaaos

Torstai: Teininmakuista vääntöä ja digitaalista säätöä

Tinskun torstai:

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! hoilaat aamulla sängystä.

– Mie sanoin niille eilen, että tää soi nyt joka helkutin päivä miun päässä! voikaiset perheellesi viitaten J. Karjalaisen biisiin Hän, jota teinit eilen antaumuksella renkuttivat takapenkilläsi.

– Milloin kyllästyt tähän laulamiseen? Exä ei kestänyt vaan käski olla hiljaa, parahdat pitkälle miehelle.

– Laula vaan, on mukava kun laulat. Ei haittaa niin pitkään kun se on hyväntuulista, hän vastaa.

Hyväntuulista? Tuskinpa sitä perseeseen ammuttuna laulelee.

Töissä pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaikesta huolimatta haluat kokeilla uutta toiminnallista ruotsin tehtävää, jota väänsit antaumuksella, joten päätät tehdä rastiradan koulun käytävälle. Pian jo teippailet lappuja seinille ja mietit että tehtävä lisää toiminnallisuutta ainakin opettajalle. Viimeksi kun piilottelit lappuja, vahtimestari pysäytti käytävällä puhutellakseen.

– Sinäkö näitä lappuja liimailet?

– ÖÖÖÖ, joooo-o, vastasin.

– Kuule kun minä oon oppinu näistä tosi paljon ruotsia viime vuosina! Ta till vänster, gå rakt fram. Ja nyt tiedän, että den finaste Volvon ligger på parkeringsplatsen!

Oppitunnin jälkeen yrität repiä lappuja käytävän seinältä. On paitsi hoppuinen myös kädetön olo. Kädet pursuilevat monisteita, puhelimia, avaimia ja muovitaskuja ja selässä keikkuu reppu. Yhden käden taktiikalla saat kieputettua teipin jämät jokaikisen sormesi ympärille ja pian kuljet käytävällä apua anoen.

Teippikäsi Tinsku.

Iltapäivän palaverissa yrität täsmentää eräälle opiskelijalle, että tiettyjä asioita ei opettaja voi kertoa eteenpäin.

– Minulla on läsnäolovelvollisuus.

Kollega katsoo pitkään.

–Tinsku tarkoittaa varmaan vaitiolovelvollisuus.

– Juuri se. Mutta on läsnäolovelvollisuuskin!

Iltapäivän kahvi jää kaikessa härdellissä väliin, hädin tuskin ehdit ajoissa lastasi hakemaan.

Koska vääntäminen jää päälle töistä, alat pitää palopuhetta myös omalle lapsellesi, joka on ollut päivän sairaana.

– Et sinä kovin sairaalta vaikuta, jos täällä pelikoneen edessä meuhkaat ja huudat! Sinun tehtävästi on ottaa vastuuta koulusta, se menee kaiken muun edelle! Sinä otat selvää tehtävistä ja jos ne ei lue wilmassa, kysyt kavereilta tai laitat viestiä opelle ja….

– Joo joo vittu.

– Ja vähän siistimpää kielenkäyttöä!

– Mitä sammalta tämä on? toinen lapsi karjuu ja painaa luurin näytön naamaasi.

– No en tiedä, kato googlesta.

– Poronjäkälää?

– Ei se nyt mikään virallinen nimi ole. Etsi tietoa, on meillä joku kasvikirjakin.

– No ei kiinnosta!

– Just. Ja mitä ihmettä, siis työ teette nykyisin digikasviota! Eihän se ole sama kuin oikeiden kasvien tutkiminen!

– Mennään myö ulos ja otetaan itse kuvat niistä kasveista. Ihan perseestä.

– Mikäpä ei olisi.

Aikun torstai:

Alan uskoa siihen, että minulla on yliluonnollisia kykyjä aavistaa katastrofit. Tai sitten niitä vain siunaantuu niin tasaisesti, että tietää jo mitä odottaa. Varsinkin kun on koeviikko.

Kokeet on nykyisin järjestettävä digitaalisessa, suljetussa testiympäristössä, sillä opiskelijat ovat todenneet perinteisen lunttaamisen olevan liian vaativaa ja aiheuttavan väkisinkin jonkin asteista oppimista. Tekoälyä käyttämällä oppimista voi vältellä huomattavasti tehokkaammin, sen käyttö kun ei vaadi edes tehtävänannon lukemista.

Päivälle oli merkitty kolme koetta, hieman eri aikoihin. Pena, koeympäristöstä vastaava kollega, kertoi pitäneensä kokeen aamulla eikä päivityksen kanssa ollut ollut mitään ongelmia.

– Haluutko nähdä? Mie asensin sen uuden järjestelmän kanssa…

– Nytkö sie asensit? Koeviikolla. Ei vittu Pena, mie en haluu mitään uutta….

– Se vanha toimii vielä, nää toimii rinnakkain nyt jonkun aikaa.

Pena naputteli konettaan, mutta ei millään onnistunut kirjautumaan uuteen ympäristöön. Tässä vaiheessa tunsin kylmän tuulahduksen rinnassani. Toukokuun katastrofi palasi välähdyksinä mieleeni. En halunnut lietsoa itseäni paniikkiin, sillä kollegoiden trauman jälkihoito ei sisältynyt työterveyshuoltoon. Perinteinen koemuoto oli toiminut mallikkaasti aamulla, joten kai se toimi nyt tuntia myöhemminkin, vakuuttelin itseäni.

Suuntasin siitä huolimatta vähän etukäteen luokkaan. Ensimmäiset kirjautuivat sisään. 

– Tää ei löydä verkkoa.

– Ei tääkään.

Käsiä alkoi nousta sitä mukaa, kun opiskelijat valuivat paikalle. 

Soitin Penalle. Olin kuulevinani äänessä hienoisen pelon värähdyksen, kun kerroin, että kukaan ei päässyt verkkoon. Epäilemättä syyllinen oli linjan päässä oleva tyyppi, joka oli päättänyt kokeilla uutta versiota ennen koeviikkoa sekä se infran vastaava, joka oli luvan tähän antanut. Ei epäilystäkään ketkä olisivat avustamassa seuraavassa kokeessa…

Jo edelliskeväänä olin joutunut antamaan Penalle palautetta epäloogisuudesta, jolla laitteiston päivitykset suoritetaan. Päivitysprotokollasta puuttui myös niin sanottu plan B, eli jos kaikki päivitykset eivät olisikaan yhteensopivia. Käytännössä siis se, etten ollut tietoinen päivityksistä ja henkisesti valmis yllättäviin tilanteisiin.

Pena pohti puhelimessa, kenellä oli ongelmia. 

– Kaikilla.

– Toimiiko lankaverkko?

Vetäisin yhden koneen seinään. Toimi. Mutta yksi opiskelija kahdestakymmenestäkahdeksasta oli liian vähän. Koska vuosiin langattomassa verkossa ei ollut ollut kuin yksittäisiä ongelmia, kesti hetken ennen kuin muistin kuinka lankaverkko rakennettiin. 

Kuumotti ja tunsin miten veri hakkasi ranteissa ja kaulavaltimolla. Hiki alkoi nousta nenänpieleen. Koe piti saada käyntiin, sillä minulla oli tiukka tapaaminen heti kokeen jälkeen. Opiskelijat alkoivat liikehtiä levottomina ja muistella viikonlopun rientoja.

Juoksin varastoon, jossa Pena kaiveli jo kaappeja. Jonnekin olivat laitteet kadonneet vuosien saatossa, mutta yksi löytyi pölyttyneenä kaapin päältä. 

Hypin portaat takaisin luokkaan ja jaoin piuhoja opiskelijoille. Kainalot tuntuivat jo märiltä ja koetin olla nostelematta käsiäni auttaessani opiskelijoita paikantamaan verkkopiuhalle sopivan reiän. Eiväthän he koskaan olleet verkkopiuhoja tarvinneet.

Piuhat loppuivat kesken. Juoksin kellariin ja kaivelin lisää piuhoja. Harpoin portaat ylös. Päivän reeni tuli tehtyä sitten farkut jalassa. Ja sitten uudelleen alas, koska kolmelta puuttui kuulokkeet. Vain kahdelle koe tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Puolituntia myöhässä kaikki istuivat piuhaviidakon keskellä naputtelemassa koneitaan. Itse yritin tasata sykettä ja hengitellä. Liian nopeat muutokset tuntuivat epämääräisenä painona rintakehällä ja palleassa. Nyt kaikki oli hyvin, huomisen koe olisi huomisen ongelma ja nyt katastrofi ei tulisi yllätyksenä. Pena vaistosi hengitykseni rauhoittuneen ja päätti lietsoa tilannetta:

– Sitten varmaan vois käynnistää palvelimet uusiksi…

– No en todellakaan ole nyt käynnistämässä! Just sain kaikki kokeeseen!

Miesten logiikka….

Opehuoneessa leyhyttelin kainaloitani. Hikiläikät olivat valtavat ja erottuivat käytävän päähän asti. Katri käveli sisään ja koin tarpeelliseksi selittää kurkien lentoonlähtökoreografiaa, jota parhaillani suoritin.

– Miulla taitaa olla kuumia aaltoja!

– Miulla on kanssa jotkut esivaihdevuodet.

– Ihan hirvee hiki.

– Joo, tulee sellaisia paikallisia kuumia, että kasvot tai kädet tai perse yhtäkkiä ihan tulessa.

– Varsinkin, kun alkaa vituttamaan joku.

– Eli melkein koko ajan.

– Niinpä!

Vilkaisin opehuoneessa roikkuvaa post-it-lappuani, joka epätoivoisesti yritti paikantaa jonkun, joka tietäisi missä kadonnut kirjani oli. Samassa kuuma vitutuksen aalto humahti perseestä poskille. Se joku vitun runkkari varmaan nauroi joka aamu nähdessään lappuni. Ennen joululomaa laittaisi lapun, että kirja meni silppuriin.

Kyyneleet poskilla ja kainalot märkinä suuntasin seuraavaan koetilaisuuteen, josta olin itse nyt myöhässä. Onneksi myös puolet osallistujista oli ennakkotietojen mukaan hukassa.

Categories
kaaos keski-ikäiset koulu perhe teinit Yleinen

Keskiviikko: Pähkinä pyllyyn ja syntiset syyniin

Tinskun keskiviikko:

– Vain vana jäi kun laivasi lähti, se peittyi iltaan punertavaan… laulat saman tien kun herätyskello soi.

– Mistä jukeboksista noita lauluja tulee? pitkä mies ihmettelee.

Vieressä tyttö vetää peittoa korvilleen ja pyllistää.

– Kuules neiti. Viime yönä äidillä oli pylly silmässä ja pyllynsilmä polvessa. Äiti ei oikeesti saa nukuttua kunnolla.

– Hihiiihii.

– Ei naurata jos väsyttää. Ja sitten kun väsyttää niin mikään ei onnistu. Eikö oliskin hyvä diili pysyä omassa sängyssä?

– Olisihan se. Kylläpä olisi. Mutta kun ne jalat! Minä en mahda asialle mitään. Jalat vaan vie minut äitin sänkyyn.

– Kuulepa, tänä iltana meillä on jalkapalaveri. Nyt on aika neuvotella niitten jalkojen kanssa. Varataan aika.

– En voi varata aikaa, kun ei mulla ole puhelinta! pienin inisee.

Haet siltä istumalta työhuoneestasi paperikalenterin ja esittelet sitä lapsellesi.

– Merkkaan tapahtuman tähän. Illalla neuvotellaan kello seitsemän.

Töissä on yhtä härdelliä ja hulabaloota, kun teinit järjestävät äksöniä. Jossain vaiheessa nostat kädet pystyyn, sillä tilanne eskaloituu. Seuraavassa hetkessä eräs teini pyytää vilpittömästi anteeksi käytöstään. Sydän jättää lyönnin väliin – jotakin on sittenkin mennyt perille? 

Aamulla on myös poistumisharjoitus koulurakennuksesta. Lyöttäydyt kollegan tunnille kyseisellä ajankohdalla, jottet möhli ja sooloile tällä(kin) kertaa. Edellisen kerran onnistuit ulostamaan yhden luokan, kun piti suojautua sisälle, ja vuosi sitten onnistuit ulostamaan koko koulun järjestäessäsi hieman elävämmän makuisen poistumisharjoituksen. Ja sinä vain halusit paistaa popcorneja!

Iltapäivän retken jälkeen ajat kohti koulukampusta kolme teiniä takapenkilläsi. Liikennevaloissa Aito iskelmä alkaa soittaa J. Karjalaisen biisiä Hän. Yhtäkkiä kuulet kikatusta ja kertosäkeen kohdalla todistat kuinka takapenkki raikaa:

Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän!

Vaikka väsyttää kaiken kääntämisen ja vääntämisen jälkeen, jotain läikähtää taas. Alat hymyillä ja pian naurat ääneen. Ei ole hassumpaa olla aitiopaikalla ihmistaimien kasvua seuraamassa.

Illalla yrität pitää jalkapalaveria oman jälkikasvusi kanssa.

– Entä jos äiti vaan tulet minun sänkyyn nukkumaan? Tai sitten minä tulen sinun viereen ja Aaro nukkuu patjalla, pienin toteaa palaverin päätteeksi.

***

Aikun keskiviikko:

Opettajan työtehtäviini kuuluu perustella noin kerran kolmeen viikkoon, miksi on luettava kirja. Ymmärrän kyllä, että kirjallisuuden kenttään mahtuu paljon paskaa, joka tuhoaa viimeisetkin lukuhalut, joten olen pyrkinyt etsimään jokaiselle sopiva(hko)a luettavaa. Tämä tarkoitti sitä, että viime keväänä kaivelin omasta hyllystäni pari kirjaa muutamalle opiskelijalle. 

– Ja sitten palautatte ennen lomaa tai se on hylsy kaikista menneistä ja tulevista kursseista.

Toinen kirja palautui. Se löytyi opehuoneen lokerikosta, varustettuna post-it-lapulla, jossa opiskelija kiitti lainasta. Toinenkin viestitti palauttaneensa sekä kirjan että tehtävän. 

Lukukauden päätyttyä pyörin vielä kiinteistössä ja tein viimeisiä arviointeja. Muistin, että toisenkin kirjan olisi pitänyt palautua. Kirjaesitelmä siitä ainakin oli tehty. Kirjaa ei näkynyt opehuoneella, eikä omassa repussakaan. Viestitin opiskelijalle, missä kirja mahtoi olla. 

– Mie palautin sen sille opelle. Lyhyt vaalee tukka. On aina siellä ruokalan päädyssä.

Hmm. Oliko ope vai tukka lyhyt?

En osannut yhdistää, joten siirryin kyseessä olevan tiimin työpisteelle. Paikalla ei ollut ketään, joten jätin kirjan paikantamisen ja päätin keskittyä akuutimpiin asioihin. Päivä nimittäin pärähti kivasti käyntiin poistumisharjoituksen merkeissä. Kokoontumispaikalla palellessani tajusin, että työpuhelimeni hälytti varmaan parhaillaan 25 kilometrin päässä.

Ruokatunnilla muistin taas kadonneen kirjani. Tinsku riensi auttamaan.

– Sen on oltava Satu tai Katri. Tai jos se on lyhyt se tukka eikä ope, se voi olla myös Tomi tai Tuomas… Mahdollisesti myös Minna.

Viestitin opiskelijalle. 

“Onko se tukka vai ope lyhyt ja vaalee.”

“Joo on.”

Aa, se sulkee pois Katrin, jolla oli kilometrin pituinen letti.

“Onko sillä aina bändipaita päällä?”

“Ei.”

Joo, se sulki pois Tomin.

“Onko tatuointeja?”

“Joo, ehkä. en tiiä.”

Tämä alkoi muistuttaa Arvaa kuka -peliä. Kävin noutamassa opiskelijan tunnilta ja johdatin hänet tunnistusrivin luo, eli ruokalaan, jossa henkilökunta lounasti. 

– Tuo.

Satu muisti saaneensa kirjan, merkinnyt sen post it -lapulla ja laittaneensa sen lokerikkoon. 

Suuntasimme kolmisin katsomaan lokerikkoa. 

– Missä se on nyt?

– En voi tajuta, kuka sen olis ottanut, Tinsku tuhahti.

– Tähän mie sen laitoin ja siinä oli lappukin, Satu näytti. 

– Siis ymmärrän mie, että joku olisi sen roskiin heittänyt, kun se oli sellainen repaleinen, tuumin.

– Mutta siinä oli lappu.

– Sillä on vaan tunnearvoa sillä kirjalla, nieleskelin kyyneleitä. Oma moka, että olin uskaltautunut lainaamaan kirjan. Miksi kukaan olisi ollut niin inhottava, että olisi varastanut kirjan, jossa oli nimi. Miten joku saattoi olla niin ilkeä? En voinut enää katsoa ketään ilman, että pohdin olisiko juuri tämä ihminen valmis niin julmaan tekoon? Miksi tuokin ope vihaisi minua? Olinko joskus ollut ikävä tuolle naiselle?

Eniten epäilin Penaa, jolle olin toukokuussa antanut täysin asiallisen palautteen koejärjestelmän päivitysprotokollasta. Pena oli päivittänyt järjestelmän vain puoliksi ja täysin väärässä järjestyksessä, mikä oli aiheuttanut pienimuotoisen mielenjärkkymisen koetilanteessa.

Kirjoitin lokerikkoon lapun ja pyysin asiasta tietäviä ottamaan yhteyttä. Aloin luopua toivosta. Vaikka kirja oli tärkeä, olin kuitenkin elämässäni kadottanut monia muita merkittävämpiä asioita, kuten äitini punaiset luistimet, siskolta saamani korvikset sekä itsekunnioitukseni.

Iltapäivällä Pena  soitti:

– Katoin, että sulla on koe huomenna. Tein päivityksiä. Testaan aamulla, en tiiä toimiiko.

– Kiva, kiitos tiedosta! Aika ihanasti tehty, kun varotit.

– Ihan kuule puhtaasta pelosta…

Pena oli jälleen epäiltyjen listalla.

Wanted!

*****

Kuka on syyllinen? Se selvvinnee torstain jaksossa.