On aivan tavallinen torstai-ilta. Yhtäkkiä lapsi toteaa jotakin, joka suistaa sielun epätoivon syövereihin.
– Voitas äiti vähän kerrata sieniä huomiseen bilsan kokeeseen.
Tekee mieli huutaa EI!
Mission impossible, kerran jo yritettiin ja kerrattiin eikä aivoihin tuntunut sen suurempaa jälkeä jäävän. Ei sillä että olisi jäänyt itsellänikään. Kuka edes keksii sanan sormipaisukarve? Eikö paise olisi loogisempi. Tai suippumyrkkyseitikki? Suippu ei ole sana, suippo on.
Koska rakastan luontoa ja vielä enemmän lastani, otan luonnollisesti haasteen vastaan.
– Let´s mennään. Mikä tämä on? kysyt ja peität ensimmäisen sienen nimen sormellasi.
– Valkovuokkovahvero.
– Ei.
– Raitarousku. Suppilotatti. Ei, voioraakkeli!
– No mikä eläin tässä nimen alussa oli?
– Joku orava. Oravanvahvero!
– Määääää. Määää tiiään, yritän antaa vinkkiä.
– Ei ei kyllä lähe. Joku jänisvahvero.
– Lampaankääpä!!
– Tuo on kanttarelli! lapsi osoittaa viereistä sientä.
– Hyvä. Ja kun tämä on keltavahvero eli kanttarelli niin tämä on…
– Lammaskanttarelli! Ei, valko-oraakkeli!
– Ei kun vaaleaorakas!
– Oraakkeli ja orakas on sama asia!
– No ei ole!
– Eikös oraakkeli tarkoita profeettaa… tuumaa pitkä mies väliin.
– Jotain sellasta. Mikä vahvero tämä on? Vink vink, esine löytyy autotallista, kyselen.
– Räikkävahvero.
– Ei, Liisa-täti kerää näitä. Mikä muoto tässä on?
– Putkilovahvero. En minä tiedä!
– Suppilovahvero!!
– Äiti miks sie haiset tupakalta?
– Tupakalta? En varmasti haise. Mikä tämä on? Hyvä ruokasieni, jatkan ja osoitan mustaa sientä.
Yhtäkkiä pienin ryntää väliin:
– Mustatorvisieni!
– Hyvä pikkunen! Mistä se tuon tiesi??!
Pienin näyttää oikein tyytyväiseltä itseensä ja juokseen jatkamaan piirtämistä.
– Siis sie oikeesti haiset tupakalta! lapsi inttää.
– No en varmasti haise.
– Mikä tää rousku oli? Siitä roikkuu tämmösiä haituvia, niitä on kainalossa ja haarovälissä, johdattelen.
– Karvarousku!
– Hyvä! Sit mennään jäkäliin.
– Poronjäkälä, palleroporonjäkälä, naava, lapsi luettelee asiantuntevasti.
– Hienoa! Mikäs tämä on? osoitan hirvenjäkälää.
– Haarajäkälä.
– Eläin jolla on sarvet. Poron sukulainen, vinkkaan ja alan mylviä.
– Sarvet? Lehmänjäkälä? Ei ei kyllä lähe.
– Hirvenjäkälä! korjaan ja osoitan seuraavaa.
– Keppijäkälä. Kääpäjäkälä. Oksajäkälä.
– Sormipaisukarve. Ihan järkkyjä nimiä, nääkö pitäs muistaa??!! Hei saat 50 euroa jos tiedät tän seuraavan! hihkaisen.
Nimi on suht simppeli, mutta olen varma etten tule köyhtymään.
– Oikeesti??!! Oota oota venaa venaa….! Tiedän tän! lapsi älähtelee.
Bonuslapsikin kiinnostuu:
– Meitsi tietää tän! Lehtijäkälä!!
– Eipä ollu. Karttajäkälä.
– Mie tiesin! lapsi hihkaisee.
– Tiesit mutta et sanonut?
– Siis täällä haisee rööki. Röökaat sä äiti?!
– En edelleenkään!
Pienin tulee nuuhkimaan. Yhtäkkiä syli on täynnä kirjoja, sanoja, siemirihmastoja, pieniä ihmisiä ja varpaille kiikkuvia teinejä. Samassa kuulusteltava lapsi vie kahvikupin huulilleen.
– Se oli minun kahvi!! huudan.
– Ai oli vai? Missä minun kahvi on?
– Oisko keittiössä. Entä tämä? Väri paljastaa, annan vinkiksi ja yritän kuikistella kirjaan pienimmän pään takaa.
– Punatatti.
– Ei ihan, punikkitatti.
– Mutta on se jo lähempänä!
– On se. Entäs tämä?
– Tuo on kangasrousku. Sä spoilasit äiti!
– Mitä se tarkottaa?
Pitkä mies vetää takkia päälleen ja ilmoittaa käyvänsä kaupassa.
– Ostan samalla sinne juhliin niitä namuja.
– Mamuja? Voiko niitä ostaa? lapsi kysyy.
– Namuja!!!
– Saa olla salminakkeja! pienin ilmoittaa.
– Eikös se riitä, kun tiedät korvasienen, kanttarellin ja kärpässienen, totean lohdullisesti.
– Ehkä, mutta otetaan vielä alusta! lapsi ilmoittaa.
Tällä välin selaan kirjaa eteenpäin ja kurkistan, mitä tuleman pitää. Sivulla 84 odottavat metsien selkärangattomat. Lehtikantojäärä, haavanlehtikuoriainen ja änkyrimato.
Tuskin maltan odottaa.
