Avaa joulun vapailla some tai mikä tahansa lehti ja saat muistutuksen, että kyllä kunnon kansalainen harrastaa lomallaan talviurheilulajeja perheensä kanssa. Ajatus punaisista poskista, mäessä nauravista lapsista ja kupista kuumaa alkoi houkuttelemaan myös allekirjoittanutta. Siispä sääkartasta ennustamaan sopiva päivä suunnata laskettelurinteeseen. Pienin pääsisi ensi kertaa kokeilemaan laskemista vuokravälineillä. Lasten rinne on muutoin maksuton, joten reissun hintalappu jäisi varsin kohtuulliseksi näin jouluun tehtyjen investointien kaihertaessa vielä niin mieltä kuin tiliä.
Tuumasta toimeen, lasketteluaamun valjetessa ilmoitin iloisena miehelleni, että lähden tonkimaan tarvittavat varusteet varastosta. Kahlasin lumihangessa puuliiteriin, kapusin kurkottamaan suksipussin ylisiltä, kolusin varastosta kassin kypärineen ja monoineen ja palasin eteiseen hikisenä, mutta itseeni tyytyväisenä. Kunnes huomasin, ettei kypäräkassi sisälläkään sitä lasten kypärää, joka teiniltä on jäänyt jo aikaa sitten pieneksi ja jota olin ajatellut pienimmälle sovitella. Oliko se annettu jo eteenpäin? Vai olinko sittenkin myynyt sen jo kirpparilla? Alkoi vimmattu etsintä ja tulokseton viestittely teini-ikäisen kanssa entisen kypärän mahdollisista sijoituspaikoista. Hän oli sitä mieltä, ettei kukaan sitä olisi huolinut tai ainakaam halunnut ostaa.
Hermoa kerkesi jo pikkuisen kiristää, kun etsiessä muistelin edellisenä talvena mystisesti kadonneita teinin luistimia, joita ei koskaan löytynyt. Kadonnut kypärä kuitenkin lopulta löytyi kuin löytyikin. Loogisesti sulkapallovälineiden seasta. Ja kypärä sopi pienimmälle kuin nenä päähän. Erävoitto! Toki kypärä olisi kuulunut vuokravälinepakettiin, mutta oma on aina oma.
Eikun vaatetta ja autoa pakkaamaan. Avasin suksipussin ennen autoon viskaamista ihan vain pikaisesti tarkistaakseni, että siellä on kaikki tarvittava. Piti olla kahdet sukset, mutta olikin vain yhdet. Ei hätää! Olinkin muistaakseni joskus aikaisemmin nähnyt omat sukseni puuliiterin ylisillä irrallaan.
Kahlasin hangessa takaisin kiipeilemään ja koluamaan paikkoja. Jähmetyin tikkaiden päähän tuijottamaan ylisiä vakuuttuneena siitä, että näin varmasti väärin, kun en nähnyt omia suksiani missään muiden liukuvälineiden joukossa. Tuijotus ei tehonnut ja lopulta oli vaan myönnettävä, että oma muistini on harhainen. Hortoilin vielä tovin varastossa ympäriinsä hämmentämässä tavarakasoja, mutta suksia (jotka toki ovat sen kokoiset, että häviävät helposti) ei vaan tullut vastaan.
Seuraavaksi kaiken yllä olevan kävi toteamassa virallisesti todeksi vielä mieheni. Hän tarkisti pyynnöstäni myös autotallin, joskin jokseenkin odotetusti tuloksetta. Sillä välin mietin sisällä, voisivatko sukset lymytä jossain siellä, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mahdollista piilopaikkaa. Kyselin tuloksetta suksia myös isovanhempien asuinpaikoista ja aloitin viestittelyn teini-ikäisen kanssa vol 2. Oliko hän lainannut suksia edellisenä talvena itse tai jollekin kaverilleen? Olisiko joku voinut varastaa ne? Hän oli sitä mieltä, ettei ollut lainannut eikä kukaan niitä olisi ainakaan halunnut varastaa.
Puuttuvista suksista huolimatta lähdimme liikenteeseen ja matkalla pohdimme miehen kanssa, milloin me aktiiviharrastajat mahdoimme edellisen kerran käydä rinteessä. Mieleen nousi yksi reissu edelliselta talvelta, jolloin kävimme teinin kanssa Kolilla. Mies aprikoi, olisivatko sukset voineet jäädä sinne ja naureskelin, että en kai nyt sentään niin huoleton ole voinut olla. Mies muisteli, että viimeisenä piti palauttaa teinin vuokravälineet ja minä olin jäänyt sitä hoitamaan. Tämän myötä ja itseni tuntien suksien unohtuminen sille tielleen alkoi hiljalleen tuntumaan huolestuttavan mahdolliselta.
Pohdin ääneen, pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa Kolille ja kysyä suksista. Olihan ne ikivanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Oli miehen vuoro nauraa. Hän piti hyvin epätodennäköisenä, että säilyttävät edellisenä talvena sinne hylättyjä lasketteluvälineitä, jos ei ole koko sesongin aikana perään kyselty. Nielin tästä huolimatta ylpeyteni ajatellen, että ei se ota, jos ei annakaan ja näppäilin hetken valmistautumisen jälkeen Kolin vuokraamon numeron.
Puhelimeen vastasi oikein miellyttävä ja asiakaspalveluhenkinen henkilö, joka ensimmäisenä tiedusteli kadonneiden tuntomerkit. Tähän olin juuri valmistautunut etsimällä omista Google-kuvistani hakusanalla sukset ja löytänyt kuin löytänytkin otoksen, jossa näkyi suksien merkki. Luettelin merkin ja värit ja siltä varalta, etteivät ne vakuuttaisi, kuvailin vielä suksien muistuttavan jäniksen korvia. Luurin päästä kuuluikin yllättäen, että täältä kyllä löytyy aivan tuntomerkkejä vastaavat sukset ja luvattiin, että saan puhelimeeni hetken päästä kuvan, jotta voin vielä vahvistaa sukset omikseni. Tottahan ne olivat omat tutut pupun korvat ja seuraavalla kerralla löytyvät oikein nimellä varattuna Kolilta. Hyvää palvelua! Kolin reissu lienee lisättävä lomasuunnitelmiin.
Nyt kohteena oli kuitenkin lähempänä oleva, tuttu ja turvallinen Mustavaaran rinne. Olkoonkin, että maksettavaksi tuli nyt kahdet välineet. Mies halusi matkalla hakea kyytiin tavaraa Selkieltä, joten reissuun oli lähdetty hänen pakettiautollaan, jossa istuimme kuin sillit purkissa. Mies ilmoitti, ettei ole aiemmin ajanut Mustavaaralle tästä suunnasta ja pyysi laittamaan paikan navigaattoriin. Tein työtä käskettyä, vaikka tiesin, että piti ajaa suoraan, kunnes tulee käännös vasempaan laskettelukeskukselle.
Käännös vasempaan tuli, mutta tie tuntui yllättävän pitkältä. Mies kysyi, ollaanko varmasti oikealla reitillä. Nyökkäilin, että navigaattorin mukaan ollaan. Lopulta tulimme peilijäistä rinnettä risteykseen, joka haarautui talon pihaan ja suoraan jatkuva osuus oli aivan lumen peitossa. Oli todettava, että harhaan ajettiin.
Mies taiteili kunniakkaasti ja kärsivällisesti pakettiauton ahtaassa risteyksessä ympäri, ensimmäiset kirosanat tulivat auton jäädessä mäen alaosaan sutimaan paikoilleen. Viereinen mökki oli mahdollisesti Frozenin Elsan lomapaikka ja tielle takaisin vievä mäki pihan lailla jäinen. MacGyverini kaivoi muitta mutkitta takakontista sepeliä ja aloitti tien talvihoidon. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lähdettiin pakettiautolla. En ollut kovin huolissaan, ennen kuin minua pyydettiin avuksi työntämään autoa. Auto oli hyvin tukevasti jämähtänyt jontkaan.
Sitten tietä lähestyi toinen auto. Kenties Frozenin Elsa oli palaamassa mökilleen. Auto ajoi viereen ja ikkuna avautui: “Mustavaara? Laskettelukeskus?” Oli kerrottava ikävät uutiset ja auto ajoi Elsan pihaan oletettavasti karttaa tarkemmin tutkimaan. Kohta sama toistui ja autoja nakotti pihassa jo kaksi. Emme siis suinkaan olleet ainoat harhaan ajaneet, mikä lohdutti hieman, tosin olimme ainoat kotimaan edustajat. Eikös sitä voi ajatella ylpeyden aiheeksi? Kohta katselin tien pientareelta, kun kaksi muuta autoa jonottivat vuoroaan päästä pihasta pois, kun oma isäntä hinkkasi mäkeä sitkeästi edestakaisin. Hävetti niin, että kävin lopulta koputtamassa meidän auton ikkunaan ja pyysin peruuttamaan sen verran, että turistit pääsevät jatkamaan matkaansa. Ja helpostihan he maastureillaan mäen nyppylän selättivät.
Jälkimmäinen auto pysähtyi kohdalle ja kuski kysyi, tarvitaanko apua. Ei tietenkään tarvittu. Merimiehen geeneillä varustettu MacGyverini tokaisi, että soittaa kyllä tarvittaessa Aikun miehelle. Lopulta riittävällä peruutuksella hankittu vauhdinotto siivitti dieselin hajuisen rottelomme mäen nyppylälle. Juoksin sepelipussia kiikuttaen perässä ylös. Olipahan hankittuna ne punaiset posket ainakin vanhemmilla jo ennen varsinaisen talviurheilun aloitusta.
No olihan se matka siitä oikeasta risteyksestä Mustavaaran laskettelukeskukseen huomattavasti lyhyempi. Perillä totesimme, että emme olleet ainoita lasketteluidean saaneita. Parkkipaikka oli täysi ja välineitä sai jonottaa hiki hatussa (joka oli tuttu tunne aamusta saakka), mutta lopulta päästiin itse asiaan. Laskettelun opettelu sujui juniorilla onneksi varsin mallikkaasti, vaikka reissun aloitus ei kovin vakuuttava ollutkaan.
Itku voi tosin todistetusti tulla suhteellisen lyhyestäkin ilosta. Säästimme loppuun vielä kirsikaksi kakun päälle mäenlaskun rattikelkalla. Mies lähti mäkeen lapsen kanssa ja ajattelin ottaa lystin videolle. No, jostain syystä jarruttaminen ei onnistunut. Vauhti yltyi hurjaksi, ensin kyydistä putosi mies ja lopulta kelkka ajautui pienimmäinen kyydissä pusikkoon. Onneksi ei käynyt pahemmin, muistoksi jäi muutama naarmu ja erittäin sekava video.
Reissun kruunasi makkaranpaisto, jossa oma makkara jäi kylmäksi, ja hiilloksen hiipuessa kylmä ehti hiipiä myös luihin ja ytimiin. Enää ei ollut ainakaan hiki hatussa ja reissusta selvittyä oma koti tuntui taas parhaalta lomaparatiisilta. Siellä pääsi lämpimän saunan syleilyyn ja makkaravahinkokin korvattiin paistamalla juuri oikeanlainen makkara omassa takassa.
Oma koti kullan kallis, tosin pakko varmaan sattuneesta syystä vielä tänä talvena Kolille suunnata.
Pirre