Kun kyy Volvolla kyytiä sai

Elettiin alkukesää kesämökillä. Hörpin kaikessa rauhassa kahvia iltapäivän auringossa, kun pienin juoksi paljain jaloin mökkirannasta kohti terassia.

– Äiti tuolla on käälme! Se meni puun taakse piiloon!

– Sillä oli selässä tämmöstä, pieni jatkoi ja piirsi hengästyneenä siksakkia ilmaan.

– Hirveen kiva, tuumin ja lähdin tutkimusretkelle rantaan, mutten nähnyt lierosta jälkeäkään.

Vaikka ajatus kyystä hieman kauhistutti, unohdin pian koko asian. Eipä tuo meidän rauhaamme liiemmälti häirinnyt, enkä osannut olla huolissani. Aina olivat kyyt karkuun luikkineet, kun olin niihin marjametsässä törmännyt. Lakkasuollakin olivat olla möllöttäneet turvavälin päässä. Kissaakin olivat aina osanneet väistää.

Sitten tuli juhannus ja poika halusi lähteä kalaan. Hän viritteli virvelit valmiiksi, veti saappaat jalkaan ja kipaisi rantaan tutkailemaan talviteloillaan lojuvaa alumiinijollaa. Eipä aikaakaan, kun poika pinkaisi takaisin tupaan.

– Tuolla rannassa on käärme! Se meni veneen taakse piiloon!

– Hirveen kiva, sanoin ja virittelin kumpparit jalkaan.

Suuntasin rantaan päättäväisin askelin ja päätin, että nyt lähtee kaikki tiileskivet, heinikot, irtokannot ja muut lymypaikat helvettiin. Ajattelin aloittaa alassuin kellottavasta kumikanootista. Kun nostin kumista ihmettä, sen alta luikerteli vikkelästi pakoon iso ruskea kyy. Itse hyppäsin yhtä vikkelästi kaksi metriä taaksepäin.

– IIIKKK!!! Tuolla kanootin alla on käärme! Se meni jollan taakse piiloon! huusin ja juoksin sisälle.

Oli poikaystävän vuoro kiskaista kumpparit jalkaan ja lompsia rantaan. Katsoin ikkunasta, kun hän käänsi alumiinijollan oikein päin, ihmetteli jotakin ja asteli sitten pihan poikki tuvan ovelle.

– Nyt se kyy on tuolla veneessä, hän ilmoitti naureskellen.

– Mitä??!

– Niin tuolla se köllöttelee keskellä venettä.

Juoksimme lasten kanssa rantaan katsomaan. Kaikki paitsi mummo, joka jäi kuistille katselemaan keskikesän käärmeshowta aitiopaikalta. Ja toden totta – keskellä paatinpohjaa lekotteli sahalaitainen liero.

– Ei hele. Nyt ei kyllä enää samalla tontille mahduta. Siirretään se! tuumin.

– Mitä jos siirretään se palasina monttuun, poikaystävä ehdotti.

– Joo tappakaa se! poika huusi.

– EI VARMASTI TAPETA. Se siirretään elävänä uuteen osoitteeseen ja piste! Sikäli mikäli haluatte minun kanssa juhannusta juhlia! Käykää sanko tai joku saavi valmiiksi!

Vanhana kettutyttönä en ole koskaan ymmärtänyt miksi kyitä tai muita luontoon kuuluvia eläimiä pitäisi tappaa. MIKSI? Kyylläkin on oikeus elää. Kyy kuuluu luontoon siinä missä tervaleppä, talitiainen tai tupasvilla. Hyötyeläimenä pitää myyräkannan kurissa ja luonnon monimuotoisena. Ja kotiinsa on moni kuollut – harvemmin kyyn puremaan.

Yhtäkkiä liero lähti liikkeelle kohti veneen laitaa. Otin kepin ja yritin ohjata käärmettä kääntymään, mutta otus kiemurteli silmiemme edestä pienen pienestä reiästä istuimen alle piiloon.

– Ei hitto! Miten myö se tuolta saadaan ulos??!

Käänsimme veneen sivuttain, mutta kyy pysyi penkin alla. Seuraavaksi kumistelimme jollaa kepillä, mutta pian tajusimme, että jytke olisi vihonviimeinen keino saada matelija esiin.

– Ei kai tässä auta kuin päivystää, että se tulee ulos. Ei tuolla muuten kukaan koskaan vesille uskalla, jos laiva on lastattu kyyllä!

Jätimme paatin niille sijoilleen ja juoksin hakemaan kupin kahvia. Takaisin rantaan päästyäni istuin laiturin nokkaan ja aloin vahtia venettä silmä kovana kahvikuppi huulillani ja mietin miksi en ottanut kaljaa. Menisihän se juhannus näinkin! 

Vartin kuluttua uskoin näkeväni liikettä ja huusin munamannea apuun. Poikaystävä käänsi paatin varovasti kyljelleen eikä aikaakaan kuin kyy alkoi varovasti kuikuilla minua veneen laitojen suojista. Otus oli selvästi leikkisä luonne, aloin tykästyä siihen!

Piiloleikin jatkuessa keksimme kääntää veneen taas oikein päin. Ja niin luikero liukui nätisti paatinpohjalle!

– Nyt äkkiä sanko tähän! huusin.

Laskimme sankon veneen pohjalle ja yritimme kahteen pekkaan ohjata kyytä kepeillä astiaan. Ei onnistunut sitten millään! Luikero kiersi sankon kaukaa ja yritti luikerrella takaisin reikään.

– Mitä työ kepeillä sitä sohitte, kädellä vaan!!! huusi äitini kuistilta.

– Rouva on hyvä ja tulee nostamaan!!!! huusin takaisin.

Tiesin äitini lapsena kuljettaneen kyynpenikoita paitansa sisällä, joten en olisi yllättynyt ronskeista otteista.

Koska kyy ei suostunut yhteistyöhön vaan alkoi tulla levottomaksi, poikaystävä kävi varastosta lumilapion ja nosti lieron liukkain liikkein saaviin.

– Vau! Yhdellä iskulla! My hero!

Sieltäpä kyy katseli meitä saavin pohjalta kaikessa rauhassa ja vahingoittumattomana. Kaunis otus. Kävin kaivelemassa varastosta muovipleksin ja peitin saavin sillä.

– Kai se saa happea? kyselin huolestuneena yleisöltä.

Seuraavaksi kävin kottikärryt ja nostimme saavin kärryyn. Mikäs sen kätevämpi menopeli käärmekuljetukseen! Paitsi että pian selvisi, että kottikärryt olivat vihonviimeinen menopeli kyseiseen tarkoitukseen. Tärinä teki käärmeen hyvin levottomaksi ja se yritti nousta kuin kuningaskobra saavista ylös.

– Eiköhän nosteta se Volvoon, poikaystävä ehdotti.

Näin sieluni silmin, miten liero sukeltaisi Volvoni penkin alle piiloon ja seuraavassa mutkassa kojelaudalle.

– Sullahan on isompi Volvo, mennään sillä! ehdotin viattomasti.

Pian pyllistelin farmarin takapenkillä ja pidin saavin kantta paikoillaan, kun operaatio kyyn kuljetus lähti liikkeelle. Kilometrin päässä pysäytimme joen varteen.

– Varmaan se kaipaa vettä, mutta onkohan tää liian lähellä mökkiä? pähkäilin paikkavalintaa.

Päätin että miljöö saisi kelvata. Menisimmepä länteen tai itään, joka paikassa tulisi asutusta vastaan eikä huvittanut pyllistellä perse pystyssä kilometritolkulla. Päätyisin vielä Jallun keskiaukeamalle.

– Perfekt! Hyvää loppuelämää! hihkaisin kun poikkis kumosi saavin ja kyy luikerteli joelle päin kasvillisuuden sekaan.

Siirto-operaatiosta ehti kulua pari viikkoa, kun poikaystävä raivasi rannasta vanhoja kantoja ja lankkuja. Eipä aikaakaan, kun rannasta kajahti huuto.

– Täällä on toinen kyy!

Hiivin rantaan ja näin mustan hännän pilkottavan lankun alta. Kyseessä oli selvästi eri yksilö, tämä oli musta ja vähän pienempi kuin edellinen.

Onneksi iskuvälineet odottivat valmiiksi varastossa, joten kipaisin hakemaan ne sillä välin, kun kaksilahkeinen piti rannassa vahtia.

Siirto saaviin sujui jo rutiinilla. Mutta tämä yksilö oli paitsi pienempi ja mustempi, myös ärhäkämpi ja häijympi. Se sihisi ja sähisi ja yritti tulla ylös saavista. Mikä häijyintä, se piti minua silmällä koko ajan. Mieheen kyy ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota, mutta kun minä liikuin, käärmeen pää liikkui liikkeeni mukana ja se tuijotti seuraavaa siirtoani silmä kovana. Liekö syynä vaatetus – olin pukeutunut pinkkiin paitaan. Mies oli mustissa.

– Kato, mie oon käärmeenlumooja!! hihkaisin ja liikuin vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle.

Kun olin leikkinyt tarpeekseni, oli aika laskea pleksi saavin päälle ja antaa kyylle Volvo-kyytiä.

Liekö ollut kyyti niin varma ja vakaa, vai liekö käärmekaveri juorunnut Volvo-kyydin eduista, mutta tulisielu rauhoittui täysin koslan lähdettyä liikkeelle. Tällä kertaa ajoimme hitusen kauemmas joesta ja vapautimme luikeron metsään.

– Bye bye! Sinua ei tule ikävä!

Myöhemmin luin, että käärme pitäisi siirtää säkissä, jossa on heinää tai jotain muuta tuttua elementtiä. Jos sen siirtää avonaisessa sankossa tai astiassa, se stressaantuu liikaa. No, sanko tai säkki – sai pitää ainakin henkensä.

Luin myös, että käärmeet pitäisi siirtää useiden kilometrien päähän. Toisaalta sitä paremmat elinmahdollisuudet kyyllä on, mitä lähempänä omaa elinpiiriä uusi osoite on.

No, jos osaavat takaisin, niin lienevät paikkansa meidän kesäparatiisissamme lunastaneet! Ensi kesää odotellessa.

***

• Facebook
• Instagram