Iljanne, kaljama, pääkallokeli. Kaikki nämä tarkoittavat osapuilleen sitä, että varovaisesti siellä liikenteessä.
Eräs lapsistani ei ole vuosiin suostunut lähtemään äidin kyydissä kouluun, koska hän sai ensimmäisenä koulupäivänään traumat myöhästymisestä. Siihen tarvittiin pari vauvan rykäisemää niskapaskaa ja vanha Volvo, joka ei halunnut käynnistyä. Mutta sen koommin lapseni ei ole myöhästynyt mistään eikä juuri kysellyt kyytiä, koska ”äitiin ei voi luottaa”.
Männä viikolla lapseni päätti tehdä poikkeuksen ja hypätä aamulla kyytiini, koska oli niin liukasta. Liekö asiaan vaikuttanut mummon tekstiviesti:
“Nyt on vielä pääkallompi keli kuin eilen! Varokeehan!”
Ehdimme ajaa kolmesataa metriä pihasta, kun Volvo alkoi heittelehtiä syvissä urissa. Pian auto lähti täysin käsistä ja tunsin itseni sivustakatsojaksi. Pyörimme muutaman kerran peilijäisellä tiellä ympyrää ja törmäsimme etupuskuri edellä suoraan syvälle penkkaan. Säikähdyksestä selvittyäni yritin peruuttaa ja oikaista poikittain tiellä lojuvaa autoani, mutta rengas suti tyhjää eikä kottero suostunut liikkumaan eteen eikä taakse.
– Voi vittu!!!!! hakkasin rattia.
Pienin lapseni istui hiljaisena takapenkillä ja toinen vaitonaisena etupenkillä. Ikkunasta näin kuinka perässä ajava auto aloitti pyörimisen samassa kohdassa, jossa olin itsekin lähtenyt luisuun, mutta sai luojan kiitos pidettyä koslansa kaukana.
Nousin autosta ja aloin raivoissani potkia lunta renkaan ympäriltä.
– Ei tartte auttaa! huusin ohiajaville autoille.
Kotvasen kuluttua paikalle pysähtyi avulias tutunnäköinen pappa. Hän katseli hetken touhuani ja totesi:
– Ei lähe ilman lapiota. Lapio pitää olla.
Aukaisin varuilta takakontin. Todennäköisyys lapion löytymiseen oli pieni, mutta you never know!
Kaikki, mitä kontista hyppäsi silmille, oli kestokassi, varalaukku, toppatakki, muovilaatikko täynnä glitteriä, teippiä ja nappeja, pussi pullollaan vanhaksi menneitä lääkkeitä kissan opiaateista vaginavoiteeseen ja kaksi irtopäätä. Minkä helvetin takia irtopäät lojuivat nyt Volvon takakontissa kun vasta löysin ne kuplastani? Paiskasin äkkiä luukun kiinni, ettei pappa saisi traumoja.
– Ei ole lapiota ei.
Tällä välin kouluun kiirehtivä lapseni oli siirtynyt penkalle polvilleen ja alkanut ulista kuin Ulvova mylläri:
– Minä myöhästyn!!! Byääää. Miks mie lähin, en ikinä enää lähe sinun kyytiin!! Minä myöhästyn!!! Byääää!!
Olin hämmentynyt.
– Vittu sinun myöhästyminen on minun murheistani pienin tällä hetkellä!! Näätkö että ollaan poikittain penkassa vastaantulevien kaistalla hätävilkut päällä!!! Voit kävellä jos ei kelpaa! huusin ja potkin lunta vimmoissani.
– En kävele, myöhästyn!!!!
– Sen teet joka tapauksessa! Auta äläkä huuda!!
Tässä vaiheessa pappa osoitteli sormellaan viereisen kadun suuntaan.
– Minäpä käyn lainaamassa lapion Tamaralta.
Tamaralta? Pian hän kaasutti pirsillään pois ja jäin luomaan lunta yksikseni.
Seuraavaksi paikalle pysähtyi komea ja nuori, ehkä noin 25-vuotias hymyileväkasvoinen mies, huomiovaatteet päällä ja mainospipo päässä (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä rekisteröidä). Hän hyppäsi ihanan määrätietoisin ja salskein ottein ratin taakse ottamaan tilannetta haltuun, mutta Volvo suti tyhjää. Samassa alkoi vituttaa – luuliko se, etten naisena ollut yrittänyt tai osannut kaasua painaa?
Pian kaivoimme yhdessä lunta paljain käsin renkaan ympäriltä ja sisältä ja etupuskurin alta kuin kettuterrierit konsanaan. Samassa papan pirssi lipui takaisin tapahtumapaikalle ja katselin kauhuissani, kuinka hän liukasteli luoksemme kumppareissaan -tyhjin käsin. Tarina ei kerro miten Tamaran lapiolle kävi. Aloin miettiä mikä papan ja Tamaran suhde oikein oli laatuaan vai eikö Tamara omistanut lapiota lainkaan, mikä olisi aika kummallista näillä leveysasteilla (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä pähkäillä).
Nuori mies hyppäsi ratin taakse ja minä aloin työntää papan avustuksella.
– Onko tässä vakuutukset kunnossa? nuori mies huuteli auton sisältä.
– On…!
Näin silmissäni kuinka Volvo lipuisi nuoren miehen menopeliin kiinni, mutta onneksi en erottanut oliko kyseessä miljoonamersu vai peltopeugeot. Huhu kertoo, että jotkut eivät erota naakkaa lokista, joten sinänsä ihan normaalia jos menee kulkupelit sekaisin (kaikkea sitä ehtiikin hädän hetkellä kelata).
Aloin työntää kaikilla voimillani ja tunsin kuinka Volvo alkoi irrota kahleistaan tien päälle. Perkale, puolentoista vuoden punnertaminen ja penkkaaminen oli alkanut tuottaa tulosta! Ensi viikolla lisäisin taas painoja – pitäisikö ottaa kovempi tavoite keväälle?
Aloin kiitellä vuolaasti apuun syöksyneitä, minkä seurauksena katselin kauhuissani, kun nuori mies ei katsonut eteensä, vaan veti rähmälleen oman autonsa eteen. Papalta oli pakko tiedustella, oliko hän meidän kaukaisempi mökkinaapuri. Tämän seurauksena jäimme suustamme kiinni, vaikka Volvo oli vastaantulevien kaistalla keula tulosuuntaan päin ja autoletka ei hämmentyneenä uskaltanut ohittaa meitä. Tyttökin ulisi autossa.
– Oletkos sinä Tapanin tyttö? Tämäpä sattui.
Tunnustin olevani.
Loppumatka kouluun ja päiväkotiin oli hiljainen – pienin istui kalpeana ja hiljaa takapenkillä ja toinen murjotti. Hyvänpäiväntoivotukset sain onneksi osakseni koulun pihassa ennen kuin ovi paiskautui kiinni:
– Aina sama juttu!!! Minä myöhästyin!!! Olis pitäny arvata!!!! Byääää!
Meni pari viikkoa tapahtuneesta, kun huomasin ajavani katsastamattomalla autolla. Kun töissä puhuin asiasta ääneen, sain kullanarvoisia neuvoja:
– Poliisit ottaa sulta kilvet pois.
– Jos ajat kolarin, niin ei välttis menee vakuutukseen.
– Minä ajoin kerran kymmenen kuukautta enkä jääny kiinni.
– Yksi tuttu ajoi vuosikymmenet katsastamattomalla autolla ennen kuin yksi kaunis päivä poliisi otti kilvet ja antoi sakot. Mies oli selittänyt säästäneensä pitkän pennin ja jääneensä hurjasti voitolle sakkojen jälkeen.
Kerroin itse vielä hurjemman jutun elävästä elämästäni.
– Niin, kerran tuli ajettua rekisteröimättömällä ajoneuvolla ylinopeutta kameraan, sakko oli 1500 euroa ja 150 euroa ylinopeudesta päälle. Onneksi isi maksoi. Paitsi ei niitä ylinopeussakkoja.
Miesystävä oli kanssani täysin uuden tilanteen edessä ja pudisteli päätään.
– Entä jos katsastus on myöhässä eikä auto mene leimasta läpi?
– Tietysti menee, Volvossa ei ole mitään vikaa. Ja jos ei mene läpi niin sitten saapi lapun, jonka turvin voi ajella korjaamolle ja toisen lapun, jolla pääsee takaisin katsastusasemalle, selitin asiantuntevasti.
– Tunnut tietävän näistä asioista kaiken, mulla ei koskaan elämässäni ole ollut tämmösiä tilanteita.
– Welcome to my life! Jotain kiksejä siitä saa kun elää vähän reunalla.
Maanantaina töiden jälkeen katsoin kuitenkin parhaaksi syöksyä katsastusasemalle, sillä rajansa jännitykselläkin.
Koulun pihassa ajattelin tehdä pikasiivouksen autolleni, jottei katsastusmies saisi traumoja työstään. Päätin siirtää takapenkillä lojuvat rojut takakonttiin. Sisältö yllätti tälläkin kertaa: huovutusvillaa sen seitsemässä eri värissä, neljä kiloa savea, haisevat treenivaatteet, pari kestokassia ja mappia. Enemmän yllätyin kuitenkin apukuskin penkin alta löytyneestä löydöksestä:
Saavuin katsastusasemalla varttia vaille neljä. Odotin tovin kassalla kunnes palvelemaan saapui väsyneen mutta tutunnäköinen katsastusmies.
– Vieläkö ehditte katsastaa auton?
– Onhan tuo vähän myöhässä. Kaikki ajat on kyllä varattuja, mies puhalteli kelloa katsoen, pläräsi auton rekisteröintitodistusta ja siirsi sitten katseensa minuun.
– Oletkos sinä Tapanin tyttö?
Tunnustin olevani.
– Minäpä otan Volvon saman tien.
En tiennyt kumpi lämmitti enemmän – reunalla eläminen vai palvelun saaminen tiskin alta.
Isi näköjään huolehtii tyttärestään – myös maan päällä niin kuin taivaissa.
*********
Trauma lapseni myöhästymisestä on luettavissa täältä: Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä Jostain kumman syystä ystävämme banaani seikkailee sielläkin roolissa jos toisessa…