“Kiinnostaisko muistijooga?” Tinsku heitti.
“Mitä se on?”
Muistia kehittävää joogaa? Vaikutti täsmäharrastukselta sekä itselleni että lähiystäväpiirilleni, jonka viestiketjuista yli 75% alkoi sanoilla “unohdin”.
“Sitä lähden selvittämään.”
Keski-iän kriisini kaipasi uusia kokemuksia, joten ilmoittauduin tutkimusmatkalle.
En uskonut tämänkään lajin olevan ihmeparannus, mutta aloin olla epätoivoinen jo elokuussa. Olinhan jälleen unohtanut koulukuvauksen, hammaslääkärin ja sovitun tapaamisen, kokouksen ja kissanruuan, jota lähdin 30 kilsan päästä kaupasta hakemaan. Tankata auton, varata lääkärin ja maksaa kiinteistöveron.
Ei sikäli, aivotutkija Eino Solje lohduttaa, että hänkin unohtaa välillä lapsensa takapenkille ja ajaa päiväkodin ohi suoraan töihin. Siitäkään ei tarvitse huolehtia, jos etsii silmälaseja tai avaimia. Muistin pätkiminen on kuulemma ihan normaalia, jos on vähän univajetta tai töitä enemmälti.
Ja kelläpä ei olisi.
Joogaan suhtaudun varauksella. Vähän turhan hidasta. Ajatus lähtee harhailemaan, jos jää luppoaikaa. Kerran taas joogaohjaaja hyperventiloi itsensä kuudenteen liikkeeseen, kun itse hengittelin vasta ensimmäisessä. Meni moti.
Monet ovat nähneet asiakseen suositella minulle mielenrauhaa kehittäviä harrasteita. Käsivarretkin kuulemma kiinteytyisivät. Tiedostan, että hetkeen keskittyminen rentouttaisi aivoja. Se, että kerrankin antaisi ajatusten keskittyä vain yhteen asiaan. Itselle se on tähän asti ollut kiivas pallopeli tai tammamainen tamma.
Mutta mitä ihmettä oli muistijooga? Näyttäisikö ohjaaja liikkeen ja sitten pitäisi kohta tehdä sama itse? Tai oliko lattialla muistipeli, johon oli piiloteltu joogaliikkeitä? Tai lausua runoa ulkomuistista eteenpäin kallistuvassa kobrassa tai kuolevassa koirassa?
Mutta kaikki, mikä voisi auttaa…
“Mie meen huomenna muistijoogaan.”
“Minne?” kysyi mies.
“Jos muistat”, tuumi lapsi.
Samoilla sanoilla uutiseni reagoivat työkaverini, ystävättäreni, joukkuetoveri sekä naapurin Pena. Kaikilla oli pätevä syy epäillä muistiani.
Yllätyksenä itselleni saavuin paikalle täsmälleen ajoissa. Todistettavasti olin muistijoogan tarpeessa, olinhan joutunut palaamaan autolta hakemaan nyyttäriherkut saunailtaan ja koukkaamaan kaverilta joogamaton. Omani oli jäänyt eteiseen.
Yllättävämpää oli, että Tinsku seisoi jo portailla.
Mattoakaan en olisi tarvinnyt. Muistijogaa nimittäin joogataan erityismaton päällä. Eikä varsinaisesti joogata, vaan tampataan. Astutaan ruudukolla ennalta sovittua kuviota maton päähän, luetellaan ruutujen merkintöjä ja tullaan takaperin takaisin. Välissä tehdään venyttäviä liikkeitä, mutta niitä pystyi tekemään tuolilta tai seisaaltaan. Ei siis mitään vääntelyä matolla epämääräisissä asennoissa. Homman voisi suorittaa myös vaikka sormilla paperilla. Tässä lajissa jos jossain esteettömyys oli otettu huomioon.
Ensimmäinen askelkuvio ei vaikuttanut haastavalta. Toinenkin onnistui. Olinhan osannut kirjaimet ja numerot kuusivuotiaasta. Mutta kun piti toistaa värejä! Kukaan ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sekoitin harmaan vihreään tai punaisen keltaiseen. Onneksi oikeita ruutuja hoettiin yhdessä.
Pirun pätevä ope. Koska näytti niin helpolta, voitaisiin kokeilla jotain haastavampaa.
Yksi rivi numeroita, toinen värejä ja kolmas kirjaimia. Vasemmalla joku huokasi hartaasti ja syvään.
Naurahdimme kollektiivisesti. Jaoimme saman tuskan.
Kirjainten tunnistaminen värikierroksella oli mahdotonta!
Sitten oikealla jalalla numeroita ja vasemmalla kirjaimia. Sitten vasurilla kirjaimia ja värejä! WTF!?!
Vilkaisin Tinskua, joka hoki litaniaa ja tamppasi mattoa. Mikä virhe. Olisi pitänyt vaan keskittyä omaan suoritukseen. Minne piti mennä!? Tein pari loikkaa, jotta sain kaverit kiinni.
Nauroimme.
Välipalaksi saimme viivalla kävelyä ja luvun 117. Jokaisella askeleella piti vähentää kolme aiemmasta luvusta. Tasapainoilimme viivan päästä päähän. Ei meidän olisi tarvinnut kertoa tuloksiamme, mutta jaoimme silti. Ohjaaja sai 75, minä sain 72. Tinsku sai 99.
Räkätimme.
“Kokeillaanko loppuun vielä toinen askelkuvio?”
Aavistuksen tanssimainen, mutta huomattavasti miellyttävämpää kuin tanssi. Tämä tamppaaminen oli juuri sopivaa. Ehkäpä jopa vähän liian hidasta. Voisikohan tässä ottaa kisan? Lähtisivätkö toiset mukaan? Oliko se kiellettyä joogassa, jossa suorittaminen ei ole tavoitteena?
Tai voisiko ruudukon hyppiä yhdellä jalalla?
Vilkaisin Tinskua. Nainen seisoi ruudukolla jalat ristissä ja selkä menosuuntaan.
Räkätimme.
“Joo, siis tulevissa kuvioissa on myös ristiaskelia”, ohjaaja kehui Tinskun oma-aloitteisuutta.
Loppurentoutuksen jälkeen vilkaisin kelloon! Tunti oli hurahtanut huomaamatta. Kertaakaan en ollut ajatellut työasioita, jollei lasketa sitä, että totesimme lajin olevan äärettömän hyvä keskittymistä kaipaavalle asiakaskunnallemme.
En ollut kertaakaan turhautunut, vaikka sekosin kuvioissa kerran jos toisen. Täysin erilainen fiilis kuin siinä tietyssä pallopelissä. Yhteinen hokeminen sulatti suorittamisenkin. Ihan uusi tunne minulle.
Aivosumukin oli kadonnut. Ei suorittamista, ei hönkimishihhulointijoogaa, mutta aivoja oli hoidettu.
Kuten huippututkija Soljekin toteaa: “kunnon räkänauru päivässä vie stressiä pois.”
Kokeilemme toistekin!
Eilen äitini väitti kivenkovaa, että olisin parin päivän päästä menossa Tampereelle. Linkkasin kurssin äidillenikin. Mutta ensin tarkistin omasta ja työkaverin kalenterista, että reissu oli todella varattu vasta lokakuulle.