Tinskun torstai:
– Hän, työnsi pyllyyn pähkinän! Ja myöskin kännykän, olis menny enemmän! hoilaat aamulla sängystä.
– Mie sanoin niille eilen, että tää soi nyt joka helkutin päivä miun päässä! voikaiset perheellesi viitaten J. Karjalaisen biisiin Hän, jota teinit eilen antaumuksella renkuttivat takapenkilläsi.
– Milloin kyllästyt tähän laulamiseen? Exä ei kestänyt vaan käski olla hiljaa, parahdat pitkälle miehelle.
– Laula vaan, on mukava kun laulat. Ei haittaa niin pitkään kun se on hyväntuulista, hän vastaa.
Hyväntuulista? Tuskinpa sitä perseeseen ammuttuna laulelee.
Töissä pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaikesta huolimatta haluat kokeilla uutta toiminnallista ruotsin tehtävää, jota väänsit antaumuksella, joten päätät tehdä rastiradan koulun käytävälle. Pian jo teippailet lappuja seinille ja mietit että tehtävä lisää toiminnallisuutta ainakin opettajalle. Viimeksi kun piilottelit lappuja, vahtimestari pysäytti käytävällä puhutellakseen.
– Sinäkö näitä lappuja liimailet?
– ÖÖÖÖ, joooo-o, vastasin.
– Kuule kun minä oon oppinu näistä tosi paljon ruotsia viime vuosina! Ta till vänster, gå rakt fram. Ja nyt tiedän, että den finaste Volvon ligger på parkeringsplatsen!
Oppitunnin jälkeen yrität repiä lappuja käytävän seinältä. On paitsi hoppuinen myös kädetön olo. Kädet pursuilevat monisteita, puhelimia, avaimia ja muovitaskuja ja selässä keikkuu reppu. Yhden käden taktiikalla saat kieputettua teipin jämät jokaikisen sormesi ympärille ja pian kuljet käytävällä apua anoen.
Iltapäivän palaverissa yrität täsmentää eräälle opiskelijalle, että tiettyjä asioita ei opettaja voi kertoa eteenpäin.
– Minulla on läsnäolovelvollisuus.
Kollega katsoo pitkään.
–Tinsku tarkoittaa varmaan vaitiolovelvollisuus.
– Juuri se. Mutta on läsnäolovelvollisuuskin!
Iltapäivän kahvi jää kaikessa härdellissä väliin, hädin tuskin ehdit ajoissa lastasi hakemaan.
Koska vääntäminen jää päälle töistä, alat pitää palopuhetta myös omalle lapsellesi, joka on ollut päivän sairaana.
– Et sinä kovin sairaalta vaikuta, jos täällä pelikoneen edessä meuhkaat ja huudat! Sinun tehtävästi on ottaa vastuuta koulusta, se menee kaiken muun edelle! Sinä otat selvää tehtävistä ja jos ne ei lue wilmassa, kysyt kavereilta tai laitat viestiä opelle ja….
– Joo joo vittu.
– Ja vähän siistimpää kielenkäyttöä!
– Mitä sammalta tämä on? toinen lapsi karjuu ja painaa luurin näytön naamaasi.
– No en tiedä, kato googlesta.
– Poronjäkälää?
– Ei se nyt mikään virallinen nimi ole. Etsi tietoa, on meillä joku kasvikirjakin.
– No ei kiinnosta!
– Just. Ja mitä ihmettä, siis työ teette nykyisin digikasviota! Eihän se ole sama kuin oikeiden kasvien tutkiminen!
– Mennään myö ulos ja otetaan itse kuvat niistä kasveista. Ihan perseestä.
– Mikäpä ei olisi.
Aikun torstai:
Alan uskoa siihen, että minulla on yliluonnollisia kykyjä aavistaa katastrofit. Tai sitten niitä vain siunaantuu niin tasaisesti, että tietää jo mitä odottaa. Varsinkin kun on koeviikko.
Kokeet on nykyisin järjestettävä digitaalisessa, suljetussa testiympäristössä, sillä opiskelijat ovat todenneet perinteisen lunttaamisen olevan liian vaativaa ja aiheuttavan väkisinkin jonkin asteista oppimista. Tekoälyä käyttämällä oppimista voi vältellä huomattavasti tehokkaammin, sen käyttö kun ei vaadi edes tehtävänannon lukemista.
Päivälle oli merkitty kolme koetta, hieman eri aikoihin. Pena, koeympäristöstä vastaava kollega, kertoi pitäneensä kokeen aamulla eikä päivityksen kanssa ollut ollut mitään ongelmia.
– Haluutko nähdä? Mie asensin sen uuden järjestelmän kanssa…
– Nytkö sie asensit? Koeviikolla. Ei vittu Pena, mie en haluu mitään uutta….
– Se vanha toimii vielä, nää toimii rinnakkain nyt jonkun aikaa.
Pena naputteli konettaan, mutta ei millään onnistunut kirjautumaan uuteen ympäristöön. Tässä vaiheessa tunsin kylmän tuulahduksen rinnassani. Toukokuun katastrofi palasi välähdyksinä mieleeni. En halunnut lietsoa itseäni paniikkiin, sillä kollegoiden trauman jälkihoito ei sisältynyt työterveyshuoltoon. Perinteinen koemuoto oli toiminut mallikkaasti aamulla, joten kai se toimi nyt tuntia myöhemminkin, vakuuttelin itseäni.
Suuntasin siitä huolimatta vähän etukäteen luokkaan. Ensimmäiset kirjautuivat sisään.
– Tää ei löydä verkkoa.
– Ei tääkään.
Käsiä alkoi nousta sitä mukaa, kun opiskelijat valuivat paikalle.
Soitin Penalle. Olin kuulevinani äänessä hienoisen pelon värähdyksen, kun kerroin, että kukaan ei päässyt verkkoon. Epäilemättä syyllinen oli linjan päässä oleva tyyppi, joka oli päättänyt kokeilla uutta versiota ennen koeviikkoa sekä se infran vastaava, joka oli luvan tähän antanut. Ei epäilystäkään ketkä olisivat avustamassa seuraavassa kokeessa…
Jo edelliskeväänä olin joutunut antamaan Penalle palautetta epäloogisuudesta, jolla laitteiston päivitykset suoritetaan. Päivitysprotokollasta puuttui myös niin sanottu plan B, eli jos kaikki päivitykset eivät olisikaan yhteensopivia. Käytännössä siis se, etten ollut tietoinen päivityksistä ja henkisesti valmis yllättäviin tilanteisiin.
Pena pohti puhelimessa, kenellä oli ongelmia.
– Kaikilla.
– Toimiiko lankaverkko?
Vetäisin yhden koneen seinään. Toimi. Mutta yksi opiskelija kahdestakymmenestäkahdeksasta oli liian vähän. Koska vuosiin langattomassa verkossa ei ollut ollut kuin yksittäisiä ongelmia, kesti hetken ennen kuin muistin kuinka lankaverkko rakennettiin.
Kuumotti ja tunsin miten veri hakkasi ranteissa ja kaulavaltimolla. Hiki alkoi nousta nenänpieleen. Koe piti saada käyntiin, sillä minulla oli tiukka tapaaminen heti kokeen jälkeen. Opiskelijat alkoivat liikehtiä levottomina ja muistella viikonlopun rientoja.
Juoksin varastoon, jossa Pena kaiveli jo kaappeja. Jonnekin olivat laitteet kadonneet vuosien saatossa, mutta yksi löytyi pölyttyneenä kaapin päältä.
Hypin portaat takaisin luokkaan ja jaoin piuhoja opiskelijoille. Kainalot tuntuivat jo märiltä ja koetin olla nostelematta käsiäni auttaessani opiskelijoita paikantamaan verkkopiuhalle sopivan reiän. Eiväthän he koskaan olleet verkkopiuhoja tarvinneet.
Piuhat loppuivat kesken. Juoksin kellariin ja kaivelin lisää piuhoja. Harpoin portaat ylös. Päivän reeni tuli tehtyä sitten farkut jalassa. Ja sitten uudelleen alas, koska kolmelta puuttui kuulokkeet. Vain kahdelle koe tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.
Puolituntia myöhässä kaikki istuivat piuhaviidakon keskellä naputtelemassa koneitaan. Itse yritin tasata sykettä ja hengitellä. Liian nopeat muutokset tuntuivat epämääräisenä painona rintakehällä ja palleassa. Nyt kaikki oli hyvin, huomisen koe olisi huomisen ongelma ja nyt katastrofi ei tulisi yllätyksenä. Pena vaistosi hengitykseni rauhoittuneen ja päätti lietsoa tilannetta:
– Sitten varmaan vois käynnistää palvelimet uusiksi…
– No en todellakaan ole nyt käynnistämässä! Just sain kaikki kokeeseen!
Miesten logiikka….
Opehuoneessa leyhyttelin kainaloitani. Hikiläikät olivat valtavat ja erottuivat käytävän päähän asti. Katri käveli sisään ja koin tarpeelliseksi selittää kurkien lentoonlähtökoreografiaa, jota parhaillani suoritin.
– Miulla taitaa olla kuumia aaltoja!
– Miulla on kanssa jotkut esivaihdevuodet.
– Ihan hirvee hiki.
– Joo, tulee sellaisia paikallisia kuumia, että kasvot tai kädet tai perse yhtäkkiä ihan tulessa.
– Varsinkin, kun alkaa vituttamaan joku.
– Eli melkein koko ajan.
– Niinpä!
Vilkaisin opehuoneessa roikkuvaa post-it-lappuani, joka epätoivoisesti yritti paikantaa jonkun, joka tietäisi missä kadonnut kirjani oli. Samassa kuuma vitutuksen aalto humahti perseestä poskille. Se joku vitun runkkari varmaan nauroi joka aamu nähdessään lappuni. Ennen joululomaa laittaisi lapun, että kirja meni silppuriin.
Kyyneleet poskilla ja kainalot märkinä suuntasin seuraavaan koetilaisuuteen, josta olin itse nyt myöhässä. Onneksi myös puolet osallistujista oli ennakkotietojen mukaan hukassa.