Karhuhavainnot ovat lisääntyneet Itä-Suomessa. Sen ovat saaneet tuta myös Aikku & Tinsku.
Aikku:
Männä viikolla suuntasimme tavalliseen tapaan karvakorvani kanssa aamulenkille. Lenkki on elinehto, joka virittää ruumiini ja mieleni tehokkaasti työmoodiin ja karistelee kiukkuni metsäteille. Perheeni mielestä aamulenkki on välttämättömyys myös vapaapäivinä.
Hauveli nuuhki tietä ja veti innokkaasti metsään, joten valmistauduin vaihtamaan kuulumiset naapurin rouvan ja hauvan kanssa. Toki hauva oli jo pihallamme aamulla pyörähtänyt vääntämässä tortut, mutta rouvaa en ollut viime viikkoina nähnytkään.
Ensimmäisessä mutkassa rakkini aloitti sellaisen räksytyksen hihnan päässä, että epäilin samalle tielle eksyneen sittenkin niin kiimaisen nartun, että eunukkikoiranikin innostui. Ei se ehkä kuitenkaan koira ollut, sillä rekkuni nyhti metsään, nuuhki soraa ja heiniä, sykyili siksakkia, räkytti. Joku metsäneläin siellä ehkä sittenkin oli.
Sen verran luonnonlapsi olen, että mieluummin maleksin metsissä kuin kaupungilla ja nautin siitä, kun näen eläimiä luonnossa. Oli se sitten joutsenpari, hiiripöllö tai sammakkosuvun pyhiinvaellus. Ilveskin oli lenkillä bongattuna sulokkaampi kuin auton ikkunasta, ja kettunuorukainen sympaattisempi hiihtolenkillä. Hirviäkin olin päässyt aiemminkin tämän sohvaperunan haukusta katselemaan vain muutaman metrin päästä ja vieläpä samaisessa kuusikossa. Tai saattoihan rähäkän aiheuttaa pörröhäntäinen kurre, hurttani arkkivihollinen, jonka näkeminen sai koirani vauhkoontumaan joka kerta.
Koira suuntasi sammalikkoon ja totesin reitin omalle mielenterveydelle ja selkäjumillekin sopivaksi vaihtoehdoksi. Koira jatkoi räkytystään ja kimpoili rantaa kohti. Siellä ne hirvet varmaan olivat. Sitten takaani kuului rasahdus, yksi vaimea rasahdus. Miten koira oli näin pihalla? Se haukkui eteen, vaikka takana oli joku? Hirvistä lähti yleensä enemmän mekkalaa, joten epäilin naapurin koiravaljakon poikenneen myös mustikkaan.
Käännyin ja näin harmaanruskean turkin ravaavan takaoikealta rantaa kohti. En tunnistanut koiraa. Se laukkasi niska köyryssä, matalana ohitsemme. Jotain vierasta oli tuossa äänettömästi sammalikossa juoksevassa eläimessä. Kohdallani, kahdenkymmenen metrin päässä, ruskeaturkkinen nosti päänsä ja tajusin katsovani suoraan nallen naamataulua.
Sydän pysähtyi. Pitäisikö sukeltaa sammalikkoon ja leikkiä kuollutta? Nostaa helmaa ja pyllistää vanhan kansan ohjeiden mukaan? Mutta kun oli housut jalassa! Koira! Entä jos se söisi koiran? Kuten tavallisesti, toiminta jäi ohikiitäväksi ajatukseksi. Seisoin edelleen paikallani ja tuijotin mesikämmentä, joka jatkoi matkaansa pysähtymättä, pieni, raivokkaasti räkyttävä hurttani kannoillaan.
Itse lähdin takaisin tulosuuntaan, sykkeet tapissa ja hymy korvissa. Kovin kauan olin toivonut näkeväni karhun luonnossa. Toki vähän etäämpää ja ehkä autosta käsin. Tämä oli enemmän. Olinhan minä hänet kuullut ja haistanut, mutta nähnyt en ollut kuin tassunjäljet ja paskakasat. Ja siinähän nyt jolkotteli, samoilla mättäillä kuin tämä ihmislapsi.
Toki olin uskonut, että riistavietitön sekasikiöni olisi enemmänkin pelännyt tai edes kunnioittanut metsän kuningasta. Niin, enpä olisi uskonut, että hän on luontainen karhukoira.
Tinsku:
Olen törmännyt karhuun kolme kertaa lyhyen elinikäni aikana. Ensimmäisellä kerralla odotin esikoistani. Elettiin syksyä 2010, jolloin karhuilla oli luonnossa vähän evästä tarjolla. Ei ollut mustikkaa eikä puolukkaa, minkä seurauksena moni nalle tuli pihaan omppujen tai kompostin perässä.
Olin nousemassa illalla anoppilan iltapalapöydästä, kun tajusin tuijottavani ikkunan takana seisovaa mustarintaa. Siinä se seisoi paikoillaan ja nuuhkutteli jokaiseen ilmansuuntaan. Komea oli, vaikka oli vaikea uskoa näkemäänsä.
– Vittu karhu! sain huudettua muille, jotka ryntäsivät ikkunaan.
Samassa kontio sai meistä vainun ja pyyhälsi alta aikayksikön metsään. En olisi koskaan uskonut, miten nopeasti iso eläin voi hävitä jälkiä jättämättä. Sen jälkeen karhu tunnettiin niillä hoodeilla tuttavallisemmin Vittu-karhuna.
Samana iltana iltana itkin lohduttomasti hormonihuuruissani.
– Sillä oli nälkä! Ja minä keräsin ja söin siltä ne vähät puolukat, jotka tänä syksynä oli tarjolla! Byäääääääää!!
Muutama vuosi tästä suuntasimme samaiseen metsään puolukkaan pari taaperoa vanavedessämme. Hetken kuluttua kuulin pienimmän huutavan puun takaa:
– Äiti mitä kastiketta tämä on?
Kastike osoittautui mesikämmenen vääntämäksi mutakakuksi, joka oli maustettu puolukoilla ja joka höyrysi kauniisti syksyisessä ilmassa.
– Älä vaan maista! Se on karhunpaskaa!
Pari vuotta sitten olimme istuttamassa metsää ex-anoppilassa. Ajattelin urakan jälkeen käydä rapsuttamassa naapurin kantturoita, joihin nykyisin niin harvoin kylänraitilla törmää. Metsätietä kulkiessani katseeni kiinnittyi niityllä laiduntavaan hevoseen. Tai hevoselta se näytti. Paitsi ettei ollut aitaa eikä lankaa liinaharjan ympärillä. Hiivin vähän lähemmäksi ja totesin, että karhuhan se siellä heinää nyhtää. Koska tuulensuunta oli oikea, istuin kannolle ja ihailin kotvasen jos toisenkin uljasta erakkopennun näköistä otusta, sillä etäisyyttä oli vielä reippaasti. Käki lauloi taustalla kevättä.
Kuumottavin tilanne sattui viime toukokuussa, kun poika halusi pyöräillä sateen uhkasta huolimatta mökille. Matkaa oli 30 kilometriä. Kymmenisen kilometrin jälkeen nautimme tötteröt S-Marketissa, minkä jälkeen pyöräilimme hautausmaalle isää ja ukkia tervehtimään. Muistelin miten olin poikani ikäisenä ajanut saman reitin mökille isäni kanssa. Isäni oli taittanut matkan samalla kippurasarvisella maantiepyörällä kuin poikani nyt.
– Onpa meillä ollut hieno reissu! totesin pojalleni.
– Nyt kun vielä nähtäis se karhu!
Tiesin että viikko takaperin kyläläiset olivat nähneet mökkimme läheisellä pellolla emän ja kolme pentua. Lisäksi yksinäinen karhu oli revitellyt koivunkantoa ja antanut itsestään pari näköhavaintoa.
Kun olimme sitkutelleet kymmenen kilometriä, alkoi sataa ihan reippaasti. Reisissäkin alkoi jo vähän tuntua. Ohitimme pellon, jonka laidassa emokarhu oli aiemmin pesuettaan paimentanut. Kun pääsimme seuraavan pellon pieleen, mietin näenkö harhoja. Oliko edessäni juurakko vai kahdella jalalla seisova karhu?
Samassa hetkessä edellä ajava poika pysäytti pyöränsä.
– Äiti onko tuo saatananpalvoja?
Pysäytin ja katsoin epäuskoisena metsän laitaan. Mistään rituaalista ei ollut kyse – kyllä se oli ehta metsän kuningas, joka laskeutui neljälle jalalle ja alkoi astella meitä kohti. Katsoin ympärilleni ja arvioin etäisyyksiä. Ehtisimme ehkä nippa nappa läheiseen taloon karkuun – tai ainakin poika ehtisi maantiepyörällään. Itsestäni en ollut varma, sillä Bilteman jopo kitkuttaisi huomattavasti hitaammin. Varmuuden vuoksi käänsin joponi tulosuuntaan.
– Pitäs varmaan lähteä! huusin pojalleni, joka ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen vaan kaivoi puhelinta taskustaan.
Samassa karhu muutti suuntaansa ja jolkotteli maantien yli meidät siististi väistäen.
Hetken katselimme ympärillemme ja pohdimme, uskaltaako tuosta nyt sitten pyöräillä. Pian vastaan tuli auto ja uumoilimme nallen juosseen jo kauas metsän uumeniin. Mutta sen voin kertoa, että koskaan ei ole Bilteman jopo niillä main niin nopeasti kitkuttanut!
The karhu.