Tinskun Tiistai
Sun silimäs aina mä muistan, niin yltäin murheen puistan, kun illoin panen maate
on mielessäni aate…soi päässä, kun avaat silmäsi päivään nousevaan. Pienin potkiutuu oman peittosi alla ja muistat, että hammaskeijo on edelleen käymättä. Nouset ja etsit käsikopelolla pimeästä makuuhuoneesta vanhan hopeakorun, jotta ehdit piilottaa sen ja kahden euron kolikon pienen tyynyn alle. Koru kolisee lattialle ja isket polvesi sängynkulmaan.
Kun pienin herää, on riemu ylimmillään.
– Kato mitä Keijo toi!!
– Vau, hienot! Mutta kuule neiti, voisit nyt opetella pysymään omassa sängyssäsi. Äiti nukkuu katkonaisesti, kun keskellä yötä tulet viereen. On kuuma, ahdasta ja yksikin yö löit minua turpaan.
– Kuulepas äiti! Kun MINÄ en tule sinun viereen vaan JALAT vie!
– Vai niin. Ensi yönä kun heräät, niin voisit neuvotella niitten jalkojen kanssa, että ne jäisi omaan sänkyyn.
Töissä puhelin laulaa ja väännät ja käännät teinien kanssa sekä linjoja pitkin että livenä syystä jos toisesta. Saat mielenkiintoisia vitulla höystettyjä viestejä. Ota kasvatuskeskustelu yksi toisensa perään ja toivo, että jotain menee perille.
Ryntää töistä suoraan salille, jossa personal trainerisi jo odottaa ystäväsi Sampan kanssa. Tänään on vuorossa jalkatreeni, ensin tehdään takakyykky levytangolla.
– Sulla on varmaan ollu kuuskyt kiloa? koutsi muistelee.
– Ai juma onko mulla ollu näin paljon painoa. Painaa! tuskailen tangon alla.
– Se on se elämän paino, Samppa toteaa.
– Alemmas alemmas! Et jätä sitä siihen! Sulla on ruutia jaloissa, koutsi kannustaa.
– Nyt vaan jalat auki ja haarat levälleen niin kuin mökkireissuilla!! Samppa naurattaa.
Kulmasoudussa osaamme vedellä oikeista naruista.
– Hyvä Tinsku, kuvittele että sulla on molemmissa käsissä poimurit!
– Hyvä Samppa, kuvittele että siinä on kaunis nainen, jota pumppaat!
– Miten sä Samppa vatkaat päätä koko ajan kuin kana? Älä heiluta, menee niska jäykäksi, koutsi huutelee.
– Ei mulla saatana mitään muuta jäykkää ookaan kuin se niska!
– Nyt laitat siihen enemmän painoa!
– Miten tää nyt ei lähde? Mieli on heikko mutta että vielä lihaksetkin!
– Mikäs liike meillä oli seuraavana? koutsi miettii.
– Se on se koukistajaliike Jokiasemalla! Samppa toteaa ja mallaa oluttuopin viemistä huulille.
Kun pääset kotiin, lapsiluku on kasvanut. Sisko on tuonut omansa ja poika ja poikapuoli kaverinsa, nopealla laskutoimituksella lapsia pyörii nurkissa kahdeksan. Nukkeleikki on vallannut olkkarin maton, nallearmeija sohvan, pikkuautot portaikon ja autorata eteisen. Isommat pojat ryystävät kahvia ja pilkkovat munkkeja leikkiporkkanoiden ja -kuppikakkujen keskellä. Yksi häpeää kaaosta ja katsoo parhaimmaksi selittää kaverilleen:
– Siis ei täällä yleensä näin paljon ole lapsia! Ei tää aina oo tämmöstä!
Kohta verkkokalvollesi piirtyy kuva pitkästä miehestä, joka yrittää kesyttää kaaosta rikkaharjan ja -lapion kanssa.
– Ootko tosissas?
– Kun pitää jotenkin pystyä kontrolloimaan tätä tilannetta, mies pähkäilee.
– Ja tämä on just se tapa, naurat ja katsot kaksivuotiasta, joka litistelee mustikkamuffinsia lattialle.
Menet hetkeksi ulos lapsilauman kanssa. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, kaksivuotias on ehtinyt korjata kaksin kourin kasvimaasi satoa.
– Tinssskuuuu! Kato kuukku!
– Kiitos rakas, ehkä ne joutikin jo syödä, toteat ja katsot ylpeänä valtavaa tuorekurkkua ja avomaankurkkua. Et vieläkään voi uskoa, että onnistuit tänä kesänä kasvattamaan lasten ohella myös pinaattia ja kurkkua. Tomaateista puhumattakaan.
Pian siskosi kurvaa pihaan eikä aikaakaan kun omat ja vieraat lapset on villitty kurittoman perheenjäsenesi toimesta.
– Onks sulla ruokaa lapsille vai pitääkö lähteä Heseen? huutelen.
– On tällä kertaa!
Sunnuntaina oli sattunut hauska juttu. Sisko oli tilannut Prismasta viikon ruuat ja safkoja hakiessa oli selvinnyt, ettei sunnuntaina toimiteta noutotilauksia. Matkaa Prismaan oli 40 kilometriä.
– Parasta tässä oli se, kun viikko aikaisemmin yritin tilata ruuat ja jo silloin selvisi, ettei sunnuntaina toimiteta! En enää muistanu!!
– Ehkä ne ruuat on paremmin turvassa siellä Prismassa, totean ja kerron lapsille, kuinka Maikki kerran peruutti Volkkarilla ruokakassinsa päälle.
Mieti, että sinulla on vielä helppo elämä.
***
Aikun tiistai:
Tiistai oli suunnitellusti välipäivä tavoitteellisesta harrastustoiminnasta, sillä työpalaveri uhkasi venyä illan puolelle. Salillekaan en uskaltanut lähteä, sillä tuntui, että rappusten nouseminenkin oli ylivoimaisen vaikeaa. Koska palkanmaksu tapahtuu sen perusteella, nousenko rappuset yläkerran luokkaan, pakotin pakarani yhteistyöhön.
Ryhmäni kihisi innosta.
– Saako sen kokeen jälkeen lähteä heti?
– Minkä kokeen?
Ei hitto! Miehän olin luvannut kokeen tälle päivälle.
– Miksi sie muistutit sitä? kaveri mulkaisi liian aktiivista toveriaan.
– Olisin mie sen kohta muistanut, lohdutin. Kipaisin opehuoneeseen noutamaan kokeet, jotka olin jo viime viikolla tajunnut tulostaa ja jättää koululle odottamaan. Kerran tai kahdesti ovat opiskelijoiden ennakkosuunnitelmat jääneet kotitoimistoon…
– Ottakaapa oma pöytä, nyt ei saa istua vierekkäin. Ja puhelimet pois! Jos näen yhdenkään, se on hylsy, koko pöytäseurueelle, uhosin.
– Te voisitte tulla tuonne takatilaan, että mahdutaan paremmin.
Suuntasin luokan peräseinää kohti, jonka takana oli pienryhmätila. Tartuin kahvaan ja vetäisin ovea auki. Aivan kuin aina ennenkin. Ovi aukeni, mutta niin aukeni myös tila seinän ja katon väliin. Väliseinä oli pudonnut kiskoiltaan puoleenväliin.
– Voi perse.
Karannut puoli lepäsi erittäin vaarallisen näköisesti puoliaukinaisen oven päällä. Vaarallisempaa olisi vain, jos alkaisin itse korjata tilannetta. Ei sinne nyt ainakaan ketään opiskelijoita uskaltanut laittaa. Mittailin, ettei seinä uhannut opiskelijoiden terveyttä ja jaoin kokeet.
– Sie se tuhoat kaiken, mihin kosket, tuumi nuorukainen tarttuessaan paperiin.
– Tietäisitpä vain.
Kotona keittiönlaatikko oli aamulla kokenut liki samankaltaisen kohtalon. Onneksi kyseisessä laatikossa oli säilötty ainoastaan vuosikertajauhoja ja kuivatuotteita eikä esimerkiksi astioita. Sen verran olin ymmärtänyt, etten jättänyt puolittain vääntyneiltä kiskoiltaan roikkuvaa laatikkoa kissojen kiipeilytelineeksi, vaan olin väkivalloin temponut laatikon turvallisemmalle paikalle. Jauho- ja makaronivyöryä en sen sijaan ollut ennättänyt siivoamaan, joten todennäköisesti kodinvaihtajakissa tulkitsisi kasan kissanvessaksi.
Kun tulevaisuuden toivot alkoivat suhrata kokeita, delegoin vahinkoilmoituksen tekemisen itseäni pätevämmälle kollegalle ja jäin valvomaan, ettei kukaan innostuisi sijaistoimintona korjaamaan omatoimisesti seinää.
Illan opepalaverissa käsiteltiin puhelinkiellon vaikutuksia oppitunneilla. Itse vihasin puhelimia, jotka veivät kaiken huomion opiskelijoilta ja mielelläni nalkutin niistä. Mutta samat pelit ja nettiautot sai pyörimään myös läppärillä ja jos välillä naputteli konetta kirjoituksenomaisesti, en tajunnut aloittaa valitusvirttäni. Muutaman kerran olin koettanut kyynelsilmin vedota teineihin, kuinka minua loukkasi, kun kukaan ei kuunnellut. Hetken aikaa laitteistot pysyivät piilossa ja kaverit tökkivät puhelinaddiktinkin tunkemaan puhelimensa reppuun, mutta vaikutus ei ollut pysyvä.
– En minä ole mitään ongelmia huomannut. Kerran olen joutunut yhdelle opiskelijalle sanomaan, että puhelin pois, ystäväni ja kollegani huomautti.
Hiton ylimielistä. Sillä oli varmaan supermielenkiintoiset tunnit.
– Se oli varmaan miun lapseni, heitin ja naputtelin sähköpostia.
– Itse asiassa kyllä.
*****
Tiistain jälkeen tulee keskiviikko. Silloin etsitään syntistä.
